Matkaraporttia Malediiveilta osa 1


Näin joulun tienoilla pari todella hienoa videopätkää Dive Travel Finlandin Facebook -ryhmässä Malediivien matkoilta. Molemmat olivat yösukelluksia – toisessa oli pohjaan asetettu sukellusvaloja ja Manta-rauskut villisti viilettivät valokeilojen ohitse napaten pikkusälää ja toisessa vesi kirjaimellisesti kuhisi nurse sharkkeja. Olin täysin myyty ja heitinkin ”Kummisetämäisen” kommentin Kuusisto Ismolle, joka DTF:n omistaa, että ”nyt teet mulle Ismo tarjouksen, josta en voi kieltäytyä”. Muutamaa viikkoa myöhemmin Ismo laittoikin mulle viestiä, että tässä tulisi tarjous, josta ei todellakaan voisi kieltäytyä; 10 pv:n Malediivien liveaboard maaliskuussa matkanjohtajan ominaisuudessa. Tämän seurauksena lähdin samantien selvittämään voinko leipätyöstäni palontorjuntavälinefirmasta saada pari viikkoa palkatonta sekä lupa reissuun lasteni äidiltä. Yllättävää kyllä, molemmat tahot näyttivät vihreää valoa ja seuraavaksi vain rahat reissuun oli seuraava haaste. Niin siis, kukaan tällä alalla ei ilmaiseksi ulkomaanmatkoja saa tai palkkaa – lennot maksavat ison mällin sekä myös itse sukellussafarit maksavat, joten kysehän ei ollut että olisin ilmaiseksi päässyt Malediivien safarille tai saanut siitä palkkaa vaan itse maksoin lentoliput sekä osan safarista. Sinänsä iisi-keikka liiderinä – 6 sukeltajaa, kaikki pariskuntia, kaikki todella kokeneita sukeltajia ja mun hommani siis oli pitää homma kasassa ja vastata jos eteen lävähtäisi, jotain ihmeellistä. Ja tietty sukeltaa.

Henkilökohtainen vastoinkäyminen alkoi jo helmikuussa kun ilmeisesti lapseni päiväkodista tarttunut super-flunssa-virus iski minuunkin. Aluksi kuume, sitten yskä, sitten korvatulehdus ja lopuksi lähti ääni ja kun olin toipumaisillaan kaikesta, iski vielä paha nuha, joka tukkeutti limakalvojani siinä määrin, että päätin konsultoida sukellusseurani korvalääkäriä Jaakkoa kirjoittamaan Duact-kuurin kaiken varalta. Mutta edessä olisi flunssainen matka ja kävin kovaa sisäistä kamppailua viimeisinä päivinä ennen reissua olenko sukelluskelpoinen, mitä jos jotain tapahtuu ja pystynkö sukeltamaan kaikki sukellukset…
Matka Turusta alkoi tiistaina 8.3. puolen päivän jälkeen. Express-bussi on edelleenkin kätevin vaihtoehto saavuttaa valtakunnan ykköslentokenttä. Aikataulullisesti valitsin bussikyydin, joka ilman vaihtoja meni Helsinki-Vantaalle.  Edessä kuitenkin olisi 21 tuntia matkaa ennenkuin olisin Malen kentällä.

Olen matkustanut paljon harrastuksen puitteissa niin lähelle kuin pirun kauaskin. Aina silloin tällöin on valitettavasti jäänyt jotain tärkeää kotiin (regut, maski, reben keuhkot, aluspuku yms) ja kun tällä kertaa toimisin matkanjohtajan ominaisuudessa päätin noudattaa absoluuttisen tarkkaa linjaa ja tehdä kun tarkistuslistan varusteille ja pakkaamiselle. Noudattaa listaa piirun tarkasti ja heittää mukaan vielä jotain ekstraa kaiken varalle (varamaski, vararegu, kameraan varamuistikortti ja -akku yms). Se kyllä kannatti koska mitään ei unohtunut kotiin ja kaikki tuli tällä kertaa messiin. Kaikki varusteeni mahtuivat Tatonkan kassiini.

IMG_20160308_152225

Ensimmäistä kertaa edessä oli matkustaminen Turkish Airlinesilla ja lentokentällä olikin hieman säätöä löytää kyseisen yhtiön check-in counter. Eipä siinä kauan mennyt tottuneelta matkailijalta löytää oikea tiski ja edessä oli semisti pitkä jono. Edessä lymyili parisen kymmentä palautettavaa turvapaikanhakijaa ilman passeja ja jonottaminen tiskeille kestikin loppujen lopuksi tunnin verran. Turkishin eduksi pitää sanoa, että kaikki sujui hienosti ja matkatavoitakin saa ottaa 30 kiloa Maléen asti, joten yhdessä kassissa olivat sekä sukekamat, että vaatteet ja muut tilpehöörit.

Turvatarkastus sujui nopeasti ja olin jo varautunut kovaan syyniin sillä käsimatkatavaroissani oli kanisterilamppu. Aikaisemmin olen raijjannut reguja ja isoa kamerasettiä käsimatkatavaroissani, mutta ilmeisesti regujen ottaminen käsiveskaan on kielletty ja omalta kohdalta still-kamera on vaihtunut pieneen GoPro -actionkameraan. En siis joutunut mihinkään syyniin vaan reppu läpivalaistiin ja virkailijan ilmeestä päätellen oli aika siirtyä nopeasti eteenpäin.

Parisen tuntia kentällä kului mukavasti kahvitellen – en ole edelleenkään löytänyt sisäistä kaljanlipittäjää ja hei, olinhan ’töissä’ – ei töissä kaljoitella. 😉
Portilla tapasinkin ensimmäiset ’asiakkaani’ Mirjamin ja Juhan. Heti kättelyssä meillä synkkasi ja tiesin, että tästä tulisi hyvä reissu.
Pääsimme kaikki sisään Istanbulin koneeseen ja henkilökunnan kuulutettua ”boarding completed” päätin ottaa esiin reissukirjaksi ostetun teoksen ”Täältä Pohjoiseen – Sentencedin tarina” kun alkoi tapahtua… Nimittäin yksi koneessa ollut vierasmaalainen henkilö eli ilmeisesti maasta väkisin poistettu lähi-idän kansalainen alkoi silmittömästi riehua. Häntä saattamassa olleet virkavallan edustajat yrittivät aluksi rauhoitella ja kun 10 minuutin raivokkaan piehtaroinnin ja huutamisen jälkeen mitään rauhoittumisen merkkejä ei ilmaantunut, virkavalta nippusiteillä kiinnitti kaverin ja lähti viemään häntä pois koneesta. Epätietoisuus ja rauhattomuus valtasi koneen matkustajakunnan. Seuraavaksi kuulutettiinkin kaikki matkustajia tarkistamaan käsimatkatavaransa ettei mukana ollut mitään sinne kuulumatonta. Pelottavaa. Tämän jälkeen lentoemännät pyysivät jokaista näyttämään oman laukkunsa ja sen sisällön suurpiirteisesti. Todella pelottavaa.
Kone lähti matkaan melkein tunnin myöhässä tämän incidentin vuoksi, mutta pelkoni siirtyi vain takaisin oman fyysisestä kunnostani huolehtimiseen. Tällä lennolla tarjoiltiin hyvä illallinen, mutta jalkatila oli aivan oleton ja 185 cm varteni joutui olemaan melkolailla kippurassa ja ajattelinkin tässä vaiheessa, että mitä hemmettiä on edessä jos Istanbul-Malé koneen jalkatila olisi samanlainen?

Istanbulin kentälle saavuimme siis tunnin myöhässä ja edessä olisi noin 4 tunnin stop-over. Mirjamin ja Juhan kanssa kävimme läpi kentän ostosmahdollisuuksia sekä kävimme nappaamassa virvokkeita. Istanbulin kentän eduksi täytyy sanoa, että kenttä on auki 24/7 sekä myös kaikki ravintolat ja kaikki kaupat ovat kellon ympäri auki. Kenttä on kyllä tietyllä tapaa sekasortoisen oloinen – keskushalli on, josta lähtee kahteen suuntaan ravintolat, joita on kahdessa kerroksessa ja suuntaan toiseen kaupat ja kojut. Kolmanteen suuntaan jakautuen portit. Istanbulin kenttä on todella suuri koska kenttä on solmukohtakenttä Euroopan ja Aasian välillä. Tässä vaiheessa täytyy mainita, että Istanbulin kentällä kaikki on hemmetin kallista: voileipä, kahvi ja vesi 15€. Elektroniikkahintoja tsekkasin sen verran, että esim. Beatsin kuulokkeet olivat vähintään 30 euroa kalliimmat kuin Suomessa tai nettikaupoissa. Alkoholihintoja en tässä vaiheessa syynännyt sillä Malediiveille ei saa viedä alkoholia – maa on islamilainen valtio ja viinapullot olisi takavarikoitu ja maahantulossakin olisi voinut olla jotain säätämistä. Karkkien hintojan tsekkasin koska lapsillehan pitäisi takaisin tullessa viedä pääsiäiseksi esim. Kinder-munia ja 4 kpl pakkaus maksoi ruhtinaallisesti 6 euroa – näitähän saa lähi K-kaupasta alle euron kipale!!!

Kone Istanbulista Maléen lähti 03:05 yöllä (Suomen/Turkin aikaa). Siinä vaiheessa matkanjohtajakin alkoi olla melkolailla väsynyt ja kun yhtälöön nakataan vielä flunssa ja yksi ravintolassa nautittu perinteistä paikallista ohralientä nimeltä Efes, ensimmäinen muistikuva koneessa oli, että simahdin jo ennen kuin kone oli päässyt ilmaan. Lentomatka sujuikin unen rajamailla välillä katsoen entertainment systeemistä uusimpia blockbuster -elokuvia (Star Wars The Force Awakens yms.) Turkishilla on muuten hyvät sapuskat eivätkä mitkään virvoikkeet maksa mitään – tätä eivät olleet virolaiset Volvon työntekijät (n. 100) tajunneet vaan lipittivät taskulämmintä Vana Tallinnaa ja ajoittain kavereilla oli melkoisen kova vauhti päällä. Ilmeisesti nämä volvolaiset olivat palkintomatkalla ja kohteena Sri Lanka Colombo, johon kone Malén jälkeen jatkoi matkaansa. Aikaisemmassa koneessa oli huonosti jalkatilaa, mutta tässäpä sitä oli runsaasti eikä tarvinnut olla ns. ’jalat suussa’ siksi kaiketi pystyin nukkumaan edes muutaman tunnin…

Malén kentälle saavuimme aikataulussa n. 13:30 paikallista aikaa (+3 tuntia Suomeen). Näkymät lentokoneen ikkuinoista ennen laskeutumista olivat satumaisia – atolleja siellä täällä ja turkoosin sinistä vettä – vähän kuin saapuessa Egyptin Hurghadaan, mutta potenssiin kolme. Malen lentokenttä on melko pieni vaikka matkailijoita sen läpi kulkee vuositasolla varmasti miljoonia ellei jopa kymmeniä miljoonia. Kun passitarkastus ja matkatavarat oli noukittu, oli aika ryynätä pois. Se, hetki jolloin poistut ulkoilmaan on aina vaikuttava – kuin kuumalla märällä rätillä olisi lyöty päin näköä ja pikainen hikoilu valtaa melkolailla kahdessa minuutissa – olihan päällä vielä pitkä housut, villasukat sekä huppari ja ulkona lämpötila ihan valehtelematta +34 C varjossa…
Kentällä tapaamispisteeksi oli sovittu Burger King, jossa meitä odotti Jorma, Päivi, Anne ja Janne eli loput asiakkaani. Ainoastaan Jorman tiesin/tunsin ennaltaan ja muut olivat minulle uusia tuttavuuksia. Jälleen kerran hetken keskusteltuani huomasin, että koko porukan kesken meillä synkkasi vallan mainiosti.
Edessä oli puolentoista tunnin odottelu sillä safariveneeltä oli etukäteen ilmoitettu, että noutoaikoja päivässä oli kaksi klo 12 ja klo 16. Kentällä olleet matkalaiset olivat saapuneet jo 3 päivää aiemmin ja majoittuivat lähisaarella. He joutuivat tässä odottelemaan pisimpään koska olivat saaneet kyydin majoitussaarelta huoneiden luovuttamisen jälkeen (klo 12.00) ja olivat jo meitä tuntia aiemmin saapuneet kentälle odottelemaan… No tulipa testattua paikallinen BK ja täytyy todeta, että double whopper ilman pekonia (islamilainen maa – ei possua) on perseestä.
IMG_20160309_160246IMG_20160309_160316
Venematka dhonilla (yhteysalus) safaripaatille, seuraavien 10 päivän ”kämpälle” (Blue O Two:n M/Y Blue Voyager), kesti parisenkymmentä minuuttia. Safarialuksella heti aluksi tehtiin korttien tarkastus, terveystarkaslomakkeiden täyttäminen ja sukelluskokemuksen tarkistaminen. Paperitöiden  jälkeen varusteiden kasaaminen ja omaan hyttiin tutustumista. Korttien tarkastus oli rutiininomainen toimenpide, terveystarkastuslomake oli suora kopio PADI:n vastaavista ja kokemuksen tarkistaminen oli yhtäkuin ”kunka monta sukellusta sulla on lokikirjassa ja koska viimeinen merkintä” eli aika peruskauraa. Tosin terveydentarkastamislomake flunssaiselle koitui kimurantiksi – olin parhaillaan Duact-kuurilla ja omasta mielestä en niin fit for diving ja seuraavaksi aamuksi luvassa tarkastussukellus. Koitin sanoa, että en olisi ihan kondiksessa huomenna, mutta ehkä sitten myöhemmin – aluksen toinen brittiopas oli tyly ja kertoi, että jos en menisi seuraavana päivänä tarkastussukellukselle, voisin unohtaa 10 pv:n sukellukset kokonaan. Tämä rasitti ja stressasi mieltäni ja ajattelin, että huomenna olisin varmaan paljon paremmassa terässä kuin nyt väsyneenä, yksivänä, ääni flunssaisena ja nenä räästä juoksevana.

Jatkan seuraavassa osassa sukelluspäivien osalta kohde kohteelta kertomusta, joten stay tuned there’s much more to come…

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s