Tervetuloa lukemaan matkaraporttini osaa 2 Malediivien 10 päivän sukellussafarilta. Edellisen osan löydät täältä.

Tässä osassa keskityn kertomaan yleistä asiaa reissusta, aluksesta, sukeltajista, oppaista yms.

Keskiviikkona 9.3.2016 lähdimme matkaan North-Malén atollille ja edessämme olisi hieno kokemus, monta hienoa sukellusta ja monta uutta kertomusta sukelluskeskusteluihin. Blue o Twon moottorijahti M/Y Voyager on 37 metrinen paatti, jossa 26 sukeltajaa voivat majoittua. Alus oli aiemmin ollut Punaisella Merellä ja tuotu operaattorin Malediivien laivastoon viime vuoden puolella (?). Siinä on 3 majoituskerrosta ja vielä osittain katettu aurinkokansi porealtaineen. Täällä deck plan.
Hyttini oli alemmassa kerroksessa ja täytyy todeta, että ihan hyvävarusteinen pikku lukaali, jossa oli sopivasti tilaa vaatteille ja kaikelle tilpehöörille. Vinkkinä kaikille; ottakaa mukaan korvatulpat sillä jos naapuri kuorsaa, konehuone on seinän takana tai sitten ilmanvaihtokone on äänekäs – tulpat voivat pelastaa monen yön valvomisen eikä mitään niin veemäistä ole kuin monta päivää väsyneenä sukeltaminen ja vielä pitäis hymyilläkin? 😀 Onneks oli matkassa mukana tulppia eikä metelin takia tullut valvottua ainakaan. Toisaalta sukeltajat kyllä tietävät, että uni takuulla maistuu hyvin kun on tehnyt muutama sukellusta päivän aikana… 🙂

Sukelluksia päivässä on 3; ensimmäinen ennen aamiaista n. klo 07:00 (herätys 06:30 joka aamu), seuraava ennen lounasta 10:00 – 11:00 ja päivän virallinen viimeinen sukellus 15:00 hujakoilla. Reissulla oli mahdollisuus myös yösukelluksiin ja Blue O Two lupailee kolmea yösukellusta per viikko mikäli kohdevalinnat ja reitti natsaa. Me teimme vain kaksi mikä on harmi sillä tropiikin yösukellukset tarjoavat aina todella mielenkiintoista nähtävää; yöeläjät ovat baanalla, kilpikonnat nukkuvat koloissa, leijonakalat metsästävät pikkukaloja yms. Kokonaisuudessaan minulle kertyi 10 päivän aikana 28 sukellusta (1596 minuuttia, maksimikeskisyvyys 25.8 m), viimeisenä päivänä teimme vain 2 sukellusta koska ennen lentoa pitää olla 24 tuntia sukeltamatta ja varsinkin pitkän sukellussarjan jälkeen pidempikin aika on parempi.

Laivalla oli mahdollisuus nitroxiin lisähinnasta. Rajoittamaton paketti nitroxia 10 päivän sukelluksille maksoi 100 GBP eli noin 130 euroa. Itse koin tämä hinnan pikkasen liian korkeaksi ja päätin sukeltaa ihan perinteisellä paineilmalla vaikka nitrox toisi enemmän turvallisuutta pitkällä reissulla ja enemmän suoranousuaikaa. (Jos totta puhutaan niin onhan tuo melko edullista. 4,6 euroa per sukellus yngefär kun keskimäärin sukellusten pituus n. 57 minuuttia.) Noh, suoranousuajat paikkarilla eivät missään välissä ylittyneet (huolimatta konservatiivisista sukellustietokoneen asetuksista), mutta olisihan lisäturvallisuus ehkä ollut fiksua? Lisähintaan normikokoisten alumiinisäiliöiden (n. 12 l) olisi myös ollut saatavilla 15 litran terässäiliöt 80 GBP:n hintaan eli 105 euroa. Tämäkin olisi ollut fiksu valinta koska ei olisi tarvinnut lisätä lyijyä ja hengityskaasuakin olisi ollut 500-600 litraa enemmän ja varsinkin alussa ilmankulutukseni oli aivan tapissa huonon kuntoni ja flunssan takia ja vedin parin ekan päivän sukellukset valitettavan tappiin asti – ilmaa jäi 35 minuutin vedoilla vain noin 10-20 baria päästyäni kannelle. Kouluttajana en suosittele tällaista vaan reserviä pitää jättää kunnolla. Nyt kuitenkin selitin kaikille ja itselleni, että olen ”saita paskiainen”. Loppureissusta kulutus oli vähän palautunut normaalimmaksi – sukellusten kesto oli yli 60 minuuttia, keskisyvyys alempana ja pulloihin jäi se 50 baria. Muutakin ekstraa tottakai rahalla olisi saanut; tuplat, stage yms mutta pitää muistaa, että Malediiveilla laki määrää, että maksimi syvyys sukelluksilla on 30 metriä, sukellusaika n. 60 minuuttia, joten mitään tekniikkasukelluksia tuolla ei vedetä. Tämä kaiketi juontuu siihen ajatukseen, että maassa on paljon sukeltajia, jos homma ei olisi vahditumpaa sattuisi pönttökeikkoja hurumykke ja niitä pönttöjä ei ole kuitenkaan joka saarella vaan jos kakka niinsanotusti lävähtäisi tuulettimeen pirun kaukana Malén pöntöstä, voisi pelastusoperaatio viedä turhankin kauan aikaa – toisaalta ihan fiksua eikä kaiken kaikkiaan näkemäni perusteella siellä syvällä ollut oikein mitään nähtävääkään vaan kaikki kiva sijaitsi 20 metrin hujakoilla.
Operaattorin suureksi miinukseksi sanon, että heillä oli vain yksi happianalysaattori (Analox) ja nitikkasukeltajia yli parisen kymmentä, sukelluksia 3 päivässä. Mahtoiko tämä analysaattori näyttää oikein edes? Suomalaisella pariskunnalla, Juhalla ja Mirjamilla, oli oma analysaattori joka näytti jatkuvasti eri lukemia… Note to myself ja kaikille muille: Ota aina oma analysaattori mukaan ja tarkista ennen lähtöä, että se näyttää oikein arvoja! Jos on pienikin epäilys, että analysaattori näyttää vääriä arvoja, vaihda paristo ja happicelli!

Ruokailut tarjottiin kannelle kaksi sisältäen yleensä länsimaalaisen ja intialaisen ja paikallisen ruokakulttuurin antimia.  Yleensä sukellusten jälkeen tarjolla oli mehua ja päivän viimeisen dyykin jälkeen kokkipojat olivat leiponeet kakkuja, piirakoita, muffineita tai munkkeja. Joten eipä ainakaan nälkää tarvinnut nähdä. Perushintaan kuului rajoittamattomasti kylmää vettä, kuumaa vettä joko murukahviin tai teehen. Sekä keksejä. Virvoitusjuomat ja alkoholi maksoivat erikseen ja esim. olut-tölkki (Tiger) maksoi 4 USD. Yläkerran baarista löytyi kyllä valko- ja punaviiniä sekä valikoima peruskaatoviinoja (vodka, gin, tequila, viskiä, rommi). Itse en juonut reissun aikana kuin muutamat oluet ja pari cokista. Olinhan ’töissä’ eikä muutkaan suomalaiset mitään kupittelijoita olleet…
Tarjolla oli myös pari banaaniköynnöstä, josta sai mielensä mukaan käydä repimässä banskuja. Kukaan ei asiasta maininnut, mutta kun kolmannen päivän paikkeilla naapurit siitä kävivät harventamassa, niin uskalsimme mekin tehdä samoin.

Harmikseni voin jo sanoa ja vinkiksi muille, että pakatkaa mukaan sukellusmatkoille oma urheilupullo, johon voitte vesiautomaatista lorauttaa vettä. Me saimme puolen litran vesipullot saapuessamme laivalle ja niiden kanssa mentiin sitten loppupäivät -olisi ollut mielenkiintoista mittauttaa bakteeriarvot viimeisenä päivänä vesipullosta joka on lojunut ties missä, ja jota ei ole pesty kertaakaan. Olin sen verran ajatellut asiaa etukäteen, että kävin hakemassa urheiluliikkeessä ennen matkaa urheilujuomajauhetta pillerin muodossa, mutta eipä iso pilleri mahtunut vesipullon suusta sisään eikä kokonsa vuoksi ollut murskattavissakaan, joten sekoitus piti tehdä pikkumukeissa. Eli ensi kerralla note for myself: ota urheilujuomapullo, jossa iso suuaukko mukaan tai urheilujuomapulveria. Sinänsä hassua ettei tämän tasoisella operaattorilla ollut tarjolla urheilujuomaa tai siis elektrolyyttejä koska ihmiset ovat 24/7 alttiina trooppiselle lämmölle ja tarjottu vesi vain puhdistettua, jossa ei todellakaan ole mitään kivennäisaineita, suoloja tai sokereita, joten elektrolyyttien (urheilujuoman) nauttiminen on must näissä olosuhteissa. Kahviaddiktina olin pakannut mukaan XXL:stä kertakäyttö suodatinkahvia pari pussia ja se pelasti reissuni kun edes kahtena päivänä sain nauttia lähes autenttista suodatinkahvia paskan murukahvin sijaan.

M/Y Blue Voyager alusta seurasi yhteysalus, dhoni. Saapuessamme kohteille dhonilla mennään itse sukelluskohteelle ja takaisin. Dhonilla on myös täyttöasema ja sukellusvarusteemme säilytettiin siellä. Sinänsä kätevää, että pääalus pysyisi kuivempana eikä tarvitsisi kuunnella jatkuvaa kompressorin hurinaa kun matkatessamme kohteelta toiselle dhoni pysytteli turvallisen matkan päässä pääaluksesta jopa iltaisin.

Laivalla oli kaksi brittiläistä opasta ja operaattorin ’managereita’, pariskunta Alan ja Becky sekä firman videokuvaaja. Loput henkilökunnastamme oli paikallisia – suomalaisryhmälle osui paikallisopas ”TT” – kaveri, joka tiesi kohteet kuin omat taskunsa. Laivan henkilökunta oli hiljaista porukkaa ja eritoten tarjoilijaksi päätynyt kaveri oli eritoten ns. ”kyrpä otsassa” aamusta iltaan päivästä toiseen – hänen kasvoillaan ei ollut hymyä tai iloa ja se valitettavasti latisti tunnelmaa pahasti kun sukeltamisen osalta matkapäivien kohokohtia oli kuitenkin syöminen ja tarjoilija on joka päivä naama ”norsun vitulla”. Dhonin, yhteysaluksen, miehistössä oli kolme kaveri, jotka selvästikin olivat hauskoja, nauravia ja avuliaita niinkuin missä tahansa sukelluskohteessa aina.

Reissulle oli luvattu saari-BBQ, mutta emme grillanneet maissa vaan takakannella yhtenä iltana. Maissa kävimme hiekkasärkkäluodoilla kahtena iltana kääntymässä ja jälkeenpäin olisi voinut sen jättää tekemättä sillä näiden hiekkaluotojen hiekan alla oli mustaa öljyä joka jäi kiinni jalkoihin ja sitä myöten siirtyi vuoteeni lakanoihin…. ei kovin siistiä puuhaa… Ihan nasta pikku saari, mutta…

Kuten jo aiemmin mainitsin laiva vetää 26 sukeltajaa. Meitä suomalaisia oli siis 7: nuoripari Anne ja Janne, jotka olivat toimineet divemastereina Ausseissa; Jorma – Ojamon yliloordi, Jorman vaimoke Päivi, jolla on yli 30 vuoden kokemus sukeltamisesta, delfiineistä ja hän on matkannut ympäri karttapalloa; Juha ja Mirjami, joiden sukellusura on lähes yhtä pitkä kuin minulla, mutta he olivat kokeneet lähestulkoon kaikki hienoimmat kohteet maailmassa ja olivat myös sukellusseuransa kouluttajia. Meillä synkkasi porukassa hyvin ja sen tietää aina silloin kuin jossain vaiheessa matkaa porukkaan pesiytyy joku hokema, jota toistetaan vielä viimeisellä hetkellä kun erotaan ennen matkan päättymistä ja ehkä vielä silloinkin kun ollaan kotona, mutta kukaan ei sitä kuitenkaan ymmärrä. Tämä meidän hokema ”Best corals in the world, best hard corals, best soft corals” juontui siihen, että matka edetessä brittioppaamme jaksoivat kohde toisensa jälkeen kehua kuinka tällä tulevalla kohteella korallit olivat maailman kauneimpia pehmytkoralleja tai maailman kauneimpia kovia koralleja – siis joka kerta löytyi aina vaan parempia? Siitä alkoikin tämä vitsi ja kaiken kaikkiaan oppaat yrittivät pelastaa tai paikata tai peittää sen tosiasian, että kohde oli pirun tylsä (lue: ei isoja kaloja tai otuksia). Yleensä myös kun kohteesta mainitaan ”nice and easy” tarkoittaa se suomeksi tylsää kohdetta, tylsää sukellusta. Nojoo, kun näkee jotain spesiaalia (valashai, mantoja, muita rauskuja tai parven haita, kilpikonnia), niin väkisinkin kohteet joissa ei näitä isoja ole vaan on koralleja ja pikku otuksia niin ovathan ne kokeneille sukeltajille vähän pakkopullaa.
19 sukeltajaa oli siis ei-suomalaisia – 17 brittiä, yksi eteläafrikkalainen ja yksi latvian kansalainen. Minulla oli kunnia jakaa hyttini eteläafrikkalaisen Seanin kanssa. Nuori heppu joka asuu Lontoossa, sukeltanut muutaman vuoden, viimeiset pari vuotta ahkerammin. Tulimme Seanin kanssa hyvin juttuun ja viimeisenä iltana hän kyseli minulta suosituksia mm. varustekokoonpanosta ja reguista – hän oli selvästikin huomannut kuinka suomalaisilla oli wingit ja Apeksin regut ja taidot olivat muuta porukkaa aivan omalla tasollaan. Noh, mä annoin vinkkiä ja suosituksia ja myös sen vinkin, että ole aina kriittinen kun joku suosittelee jotain ja muokata vinkki tai ohje paremmin omaan sukellukseen sopivaksi, kokeile asioita, tee asioita ja sen pohjalta muodosta oma näkemys asioista, varusteita yms. Tästä aasinsiltana – brittien puolella taitotaso oli karmaisevaa katseltavaa muutamien kohdalla. Varusteihin porukalle oli hyvin myyty kaiken maailman muovikrääsää, mutta oliko kukaan heidän kouluttaja koskaan miettinyt, että hyvä sukeltaja sukeltaa melko hyvin paskoillakin kamoilla? Kaikesta päätellen Fourth Element on todella brittiläinen brändi ja monella olikin tämän valmistajan viimeisintä huutoa olevat releet. Ei siinä mitään, mullakin oli matkassa Fourthin huppu ja nepparikengät, joita muillakin näytti olevan. Kannattaa muuten merkitä omat varusteet hyvin ennen reissua!
Niin ja keski-ikä porukassa taisi olla 50 puolivälin paikkeilla… Ei sinänsä britit on hauskaa porukkaa – pidämmehän brittiläisestä huumorista Suomessa (Monty Python, Mr Bean, Little Britain yms).  Ehkä koko reissun hienoin momentti oli kun kolmantena päivänä sukellusten jälkeen pamahdin suihkun raikkaana, puhtaat vaatteet päällä hakemaan kakkosdeckin kuumavesiautomaatilta kuumaa vettä teehen ja koko porukan nestori, ehkä jotain 70 v pappa toikaisee nähdessään mun Iron Maidenin ”Piece of Mind” -bändipaidan – ”I like your shirt very much” 😀 Ei edes kommentit muilta briteiltä trimmistäni tai peruutuspotkuistani saanut tällaista reaktiota.

Malediiveilla vaaditaan liveaboardeilla sukeltajilta jonkin verran kokemusta. Oikeaan aikaan, oikeassa paikassa on todella kovat virtaukset ja kokemattomat ja huonokuntoiset sukeltajat voivat asettaa itsensä vaaraan. Minä, alussa huonokuntoisena, en ollut hyvä esimerkki, mutta kokeneena sukeltajana pystyin arvioimaan mitä tehdä ja mitä jättää tekemättä. Vielä huonompaa oli eräs brittipariskunta joka oli lähtenyt ihan peruskurssipohjalta ja viimeisistä sukelluksista oli jo muutama vuosi aikaa. Varusteet olivat tiptop, mutta kun näin paljonko pariskunnan nainen laittoi lyijyä vyölle, näin jo ”punaista”. En lähtenyt oikomaan tilannetta koska en ollut siinä tilassa vaan katselin vain vierestä ihmetellen. Vedessä rouva oli sukeltajan irvikuva – trimmi kuin vesijuoksijalla ja potkutekniikka vaikutti siltä, että ihan kuin rouva olisi ollut polkemassa pyörää eli siis kaikin puolin aivan hanurista. Ilmeisesti pariskunta tajusi tämän itsekkin, että ovat väärässä paikassa väärään aikaan ja epätoivoisesti heille alettiin järkkäämään jatkokurssia (PADI AOWD). Tässä kohdin eli ei helvetti – ennakkovaatimuksena reissulle oli kokemus keskinkertaisesta hyvään eikä mitään aloittelijatasoa.  Mietin, että mitäköhän tästä seuraa? Eipä seurannut mitään hyvää – kouluttajana heille toimi brittioppaista Becky joka kyllä hoiti tietopuolen ihan jees (sivusta seuranneena), mutta sitten kun hän ehdotti adventureita tyypeille niin heittoina oli kalantunnistus, virtasukellus, venesukellus sekä pakolliset syvä- ja navigaatiosukellus. Ei hitto jos mä olisin näiden tyyppien kouluttajana ollut niin ekaksi oltaisiin lähdetty nosteenhallinnasta ja eritoten sukellusasentoa treenailtu laivan kannella lisäten siihen sen verran potkutekniikoita ja treenattu kuivalla niitäkin ja heidänkin sukellusloman loppu olisi voinut olla jotenkin pelastettavissa, mutta ei…. kalantunnistus… VMP sanon minä…. 😦
Kouluttaja jaksoi pari sukellusta niiden kanssa uhrata, mutta kun tarkoituksena on liidata muutakin porukkaa samalla niin kaikkihan siinä kärsi. Ehkä mielenpainuvampana oli yksi seinämäsukellus, jossa rouva jo 10 minuutin kohdalla alkaa kaivamaan poijua esille ja kelaa taskusta virtauksessa, mies katsoo aivan typeränä vierestä ”tumput suorana” ja me suomalaisporukkana tarkkailemme tätä spedeilyä tarkasti etäisyyden päästä. Rouvalla kova työ pitää itseään menemästä syvemmälle, hengitys on kuitenkin jokseekin normaalia, katse maskin takaa kyllä keskittynyt muttei panikoiva. Kuitenkin hän vajoaa pikkusen syvemmälle, päätin tarkkailla ja jos homma eskaloituisi, menisin väliin – meistä suomalaisista tilanteen koki erittäin vakavaksi divemaster-pariskunnan toinen osapuoli ja lähtikin auttamaan rouvaa ja lisäämään ilmaa rouvan bcd:hen, jolloin poijuhomma vähän helpottui. Homman jälkipyykkinä oli kuitenkin – rouva jätti sukeltamisen vähemmälle, lähti vain niille ”nice and easy” -sukelluksille ja herra suoritti kurssinsa loppuun jotenkuten – ehkä. Vähän jälkikäteen mietitytti, että olisiko aiheellista ollut ihan alussa pistää sillä ensimmäisellä ns. tarkastussukelluksella jokainen tyyppi sellaiseen syyniin, että pystyvät todistamaan nosteenhallintansa ja poijutaidot, jotta ”läheltäpiti”-tapausta ei olisi tarvinnut todistaa omin silmin. Ihan aikuisten oikeesti…. Toiseksi, että kun aletaan vetämään kurssia melkeinpä hatusta ja puskista ja sukeltajia on 26 kpl, oppaita 3 kpl – oppaista paikalliskaveri ”TT” joutui jo neljäntenä päivänä lopettamaan koska hänen korvansa oli muurautunut umpeen (erittäin paha tulehdus) ja Alanilla oli selkä ongelmia eikä siksi pysty sukeltamaan kaikkia sukelluksia edes heti ensimmäisinä päivinä – niin kannattiko kurssia edes miehistövajeen takia aloittaa vaan olisi sanonut nätisti, että no can do koska olishan toi tädille olisi voinut sattua pahemminkin ja silloin kaikki reissu olisi ellei sitten täysi over niin ainakin menttaalitasolla over kun matkassa on yksi raato tullut. Money talks ja bullshit walks…
Eipä meille (omasta mielestäni) osunut mitään ihan vallan mahdottomia virtauksia kohdalle – pari sellaista oikein kovaa ja yhden kerran havaittavissa oli virtaukset, jotka tulivat ylhäältä ja veivät alaspäin. Hetken päästä virtaus muuttikin suuntaa ja vietti ylöspäin. Mutkan jälkeen olitkin vastavirrassa kun sitten hetken päästä olitkin samaan suuntaan mentäessä matkustajana… Hassua… olin kyllä odottanut jotain kauheampaa.

Omista varusteista vielä; Mukana matkassa oli alumiinen selkälevy (Agir) + OMS:n wingi ja sinkkuadapteri, Apeksin pitkäletkulla varustettu sinkkusetti, kanisterivalo, Ursuitin jet finit, 4 elementin neppari bootsit, SeacSubin rashguard ja kolmet uikkarit. Siihen päälle vielä parit maskit ja poijut. Snorkkelikin oli valashai-snorkkelointia varten messissä – yhtenä päivänä käytössä kuitenkin. Lämpötilat eivät tuottaneet ongelmia – vedessä lämpötilat vaihtelivat 29-30 välillä, joten märkäpuku mulle olisi ollut tukala kapistus. 5 mm:n huppua aloitin käyttämään puolen reissun kohdalla kun huomasin kuinka paljon helpommin paineentasaaminen onnistui, korvat olivat paremmassa kunnossa ja maskiinkin tuli vähemmän vettä sisälle kun muutaman päivän jälkeen kamat alkoivat olla aika suolassa. Eli huppua en käyttänyt lämpöisyyden vuoksi vaan käytännöllisyyden ja paremman tasaamisen vuoksi. Kylmä tuli ainoastaan toisen päivän viimeisellä dyykillä jossa kökittiin 40 minuuttia paikallaan mantarauskuja bongailen.
Kyllä tuo lämmönsieto on henkilökohtainen juttu – jos olet vilulle altis, ota 3 mm:n kokopuku ja huppu, jos taasen olet kuten minä, vuorattu traanilla – ehkäpä rashguard ja shortsit ovat tarpeeksi…? Vähemmän kiloja matkaan, mutta monta sukellusta päivässä tropiikissakin voi olla ikävä kokemus jos on kylmä tai kylmä tulee helposti… Toisaalta Malediiveille saa viedä ainakin Turkish Airlinesilla 30 kiloa ruumassa ja 8 kiloa käsimatkatavaroissa. Dive Travel Finlandin asiakkaat saavat tänä vuonna (2016) viedä tuplaten ilman lisäkustannuksia, joten isommat kamerasetitkin tulee varmasti poimittua mukaan eikä tarvitse olla jättämättä ylimääräisiä varavarusteita – kunhan vaan jaksaa itse roudata omat kamat. Ai niin pieni muistutus omien varusteiden omistajille – vaikka M/Y Blue Voyagerinkin miehistö oli kovin avulias ja sukellusten päätteeksi lupasi pestä varusteet niin minun reguni oli pesty myös sisältä eli regun sisälle oli päässyt vettä 😦 Regu on nyt huoltokunnossa eikä sitä voi käyttää kunnes se on täysin huollettu. Eli älä koskaan anna ulkopuolisten pestä regujasi, hoida niiden peseminen itse!

Lopuksi Malediivien säästä yleisesti; Itse mukamas kokeneena matkailijana olin varautunut paahteeseen aurinkovoiteella, jossa suojakerroin oli 20. Paha virhearvionti – vaikka olen tumma heppu ja enkä pigmenttivikainen albiino, niin SK 20 oli liian pehmeää kamaa ja jo puolen tunnin altistuksen seurauksena nahka oli kivasti (epämiellyttävästi) punainen. Note to myself osa 2: kun lähdet päiväntasaajan tuntumaan, ota mukaan aurinkorasvaa, jonka suojakerroin 30!

Tässäpä tätä, seuraavassa numerossa päästään itse reittiin, kohteisiin, sukeltamaan – hope so….