Sukelluskassi ja matkailua

Posted on 8.12.2016 by garwa

Syksystä kevääseen matkailevat sukeltajat pakkaavat kimpsunsa ja kampsunsa ja matkaavat lämpimille apajille lomalle. Näin myös minä teen aika ajoin. Tänä vuonna kohteenani oli Malediivit maaliskuussa, jonne matkustin freelancer-matkanjohtajana Dive Travel Finlandin puitteissa. Voit tutustua reissuun blogissani.

Kissani, Harald, tahtoi myös reissulle, mutta ei päässyt.

Monet pohtivat kannattaako reissulle ottaa mukaan omat varusteet ja mitkä niistä pakkaisin? Jokaisella on omat mielipiteensä ja syyt ottaa tai olla ottamatta omia varusteita mukaan, mutta minä itse olen päätellyt itselleni näin; lähtökohtaisesti jos lomallani sukellan enemmän kuin 5 päivää, otan omat varusteeni mukaan. Ensinnäkin taloudellisuus – jos sukellusvarusteiden vuokraaminen paikan päällä sukellusten ajaksi kustantaa enemmän kuin omien varusteiden kantaminen (lentoyhtiöiden maksut) niin mielummin raahaan omat kuin maksan lainakamoista. Toiseksi, tiedättekö varmasti millaisilla vuokrakamoilla tulette sukeltamaan? Omakohtaisena kokemuksena ne lainavarusteet ovat vähän sinne päin kooltaan ja tasoltaan sekä tiedättekö kuinka hyvin niistä on pidetty huolta? Jossakin tuolla regun annostin on käynyt tuhannen sukeltajan suuvärkissä ennenkuin se ihan kunnolla puhdistetaan. Puhumattakaan kerroista, joissa se annostin ja muut varusteet ovat pyörineet veneen lattialla. Pistäisitkö sen suhuusi ja hengittäisitkö sellaisesta regusta, joka sanoo sopimuksensa irti ollessasi parin kymmentä metriä pinnan alla?

Ensimmäiseksi kun mietit roudaamista, ota selvää paljonko varustekassi maksaisi matkakohteeseesi! Jotkut lentoyhtiöt tai matkanjärjestäjät pyytävät ”edullisimmillaan” 60 euroa suunnasta (Finnair hinnasto) tai ”kalleimmillaan” 200 euroa meno-paluu (TUI) . Esim. Thaimaassa monet keskukset vuokraavat laitepakettia 600 bahtin hintaan joka on euroissa 15 euroa. Toisaalta nämä ovat yleensä hinta/päivä, mutta kumman sinä valitsisit? Itse valitsisin kyllä omani vaikka säästö olisi vain muutaman kympin. Tämä ihan siksi, että tiedän missä kunnossa omat varusteeni ovat, ne ovat minulle sopivat eikä esim. annostimet ole käyneet muiden suussa tai lattioita kuurannut.

Jos taloudellisesti tai muusta syystä on viisaampaa ottaa paikan päältä lainakamat tai omia varusteita ei edes omista, niin ainakin ottaisin mukaani ne henkilökohtaisimmat varusteeni; maski ja tietokone. Myös snorkkelin, mutta sehän ei ole oikeasti laitesukellusväline vaan sitä voi käyttä snorkkelointiin jos vaikka lähirannasta löytyy jotain nähtävää.

Seuraavaksi pitääkin etsiä kunnon kassi varusteille. Itse omistan Tatonkan Barrel XL -kassin joka on kevyt, kestävä ja siihen mahtuu 110 litran verran varusteita ja matkatarvikkeita. Ostin harrastuksen alussa sukellukseen tarkoitetun reissulaukun, jossa on pyörät alla, sivuilla räpylätaskut, kovamuovinen pohja, irroitettava päiväreppu ja irroitettava regulaukku. Hinta moiselle tuotokselle oli 250 euroa. Puhutaan ehdottomasti laitesukellusvarusteille tarkoitetusta kassista koon ja kestävyyden puolesta, mutta ehdottomasti suurin miinus tälle nykyaikana on paino. Laukku painoi likimiten 6 kiloa tyhjänä. Jos nopsaan miettii lentolaukun raja on 23 kiloa ja siitä vähennetään laukun oma paino pois, jää jäljelle 17 kiloa varusteille. Tämä tarkoittaa, että aika tiukalle menee painorajat kun lataat laukkuun puvun, räpylät, BCD/Wingin ja regut. Ei mahdoton juttu, mutta siinä ja siinä. Itse käytän vain ja ainoastaan kumiräpylöitä, jotka painavat n. 3,5 kiloa pari. Regut – siis puhun monikossa – otan siis mukaani pääregun lisäksi varalle toiselle, joten painoa tälle setille 6 kiloa laukussa. Wingisettini alumiinilevyllä on 5 kiloa. Jäljelle jää vielä puvulle ja buutseille 2,5 kiloa.. Itselläni on todella lämpimissä (veden lämpötila 27 astetta ja enemmän) paikoissa vain rashguard ja neopreenikengät, joten silloin 2,5 kiloa on ok. Kuitenkin tiukalle menee, mutta kun varusteisiini kuuluu lamppu, spooli ja SMB ja muita dingelidangeleita niin meni kyllä 23 kilon yli. Kun sitten hankin tuon Tatonkan, joka painaa tyhjänä 1,95 kg (valmistajan ilmoittama), niin minulle jäi 4 kiloa lisää ja onnistun helposti pitämään painorajasta kiinni.

Lentoyhtiöistä

Sukeltajana on aina hauska mennä siihen laukkuhihnalle pudottamaan sitä sukellusvarustelaukkua. Jos koko hela hoito mahtuu peruspainorajoihin niin en luonnollisestikaan maksa mitään ekstraa varusteista. Lentoyhtiöden palveluihmiset toki yleensä yrittävät tietämättömyyttään pakottaa sinut maksamaan ekstraa, mutta miksi? Sinulla on laukku ja sinulla on sen sisällä tavaraa. Niin kauan kuin laukun sisällä ei ole mitään kiellettyä tai vaarallista niin tädillä ei ole mitään sanomista, että pitäisi jotain ekstroja maksaa! Piste. Nämä mistään mitään tietämättömät tyypit luulevat minun roudaavan sukellussäiliöitä laukussa. Yleensä siinä vaiheessa kysyn tädeiltä, että tietävätkö he kuinka paljon esim. 12 litran terässäiliö painaa tyhjänä tai kuinka paljon tilaa tuollainen säiliö vie? Juurikin sen verran kuin tuo laukku, joten miten sinne mahtuisi yhtään mitään tuolla painolla siis? 😀

Jos taasen olen tietoinen siitä, että painoraja tulee varmasti ylittymään niin silloin ehdottomasti maksa se ylimääräisen laukun hinta ja hoida homma etukäteen mielummin. Lentokentällä on aina mieletön hässäkkä saada maksettua ylimääräinen rahti ja joskus on käynyt niin, että joku tulkitsee asian jotenkin niin, että olisi oikeasti pitänyt jättää kamat kiltisti kotiin ja vetää niillä keskuksen kamoilla. Tästä esimerkkinä aikoinaan lentäessä sukelluslomalle Filippiineille Finnair suuressa viisaudessa siihen maailman aikaan päätti pyytää Aasian reittilennolla (kohteena Hong Kong) 30 euroa per lisäkilo eli mitään lisämatkalaukku hintaa ei ollut vaan kiloperintäinen hinta ylimääräisille tavaroille. Nyt sitten ylim. laukku painaisi 23 kiloa, joten 23 x 30 euroa = 690 euroa eli yhden lentolipun verran per suunta. Onneksi otin sukellusvarusteiden lisäksi laukkuun vain yhdet shortsit, pari t-paitaa, kalsarit ja henkilökohtaiset hygieniatuotteet enkä muuta ja kaikki mahtuivat tuohon 23 kiloon eli lisälaukkua ei tullut mukaani. Sittemmin Finnairkin on viisaudessaan lisännyt lisälaukkukategoriaan ns. muut urheiluvarusteet eli ei pelkästään golffaukseen tarkoitettuja välineitä. Tässä hinnasto linkin kautta.

Kannattaa jo matkaa suunnitellessa tarkastaa kunkin lentoyhtiö politiikkaa ja hintoja lisälaukulle ja kiloille, ettei tule yllätyksiä. Maaliskuun reissun positiivisin yllätys oli, että Turkish Airlinesilla sai ottaa 30 kiloa ruumaan ja 8 kiloa käsimatkatavaroina Malediiveille. Noille painorajoille mahtuu aivan varmasti kaikki varusteet ja mahtui jopa varavarusteetkin.

Ystäväni, kouluttajakolleegani ja entinen pomoni pakkaa aina sukereissuille mukaansa kamera-arsenaalinsa ja hänellä painojen puolesta tulee aina mukaan 60 kiloa tavaraa. Jessus.

Pakkaamisesta

Ennen pakkaamista tee lista varusteistasi. Tämä helpottaa pakkaamista ja vältät unohduksia ja harmaita hiuksia kun olet tuhansien kilometrien päässä ja pitäisi mennä sukeltamaan. Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, että jopa viikonlopun reissulle lähdettäessä ketuttaa aivan mielettömästi kun huomaat lauantai-aamuna varusteita kasatessa, 300 kilometrin päässä kotoa, että kas! Minulta unohtui reben keuhko kotiin sihen varaston hyllylle, joten pitääkin keskittyä seuraamaan kun muut sukeltavat. Tai kun pidät koulutusta ja huomaat vasta kohteella 70 kilometrin päässä, että kas! Minulta taisi jäädä kuivapuku varastolle…. Tee aina se pakkauslista! Käytä sitä orjallisesti, tee sitä hölmö, pikku tapasi!

Jos sinulla on kova laukku, pakkausjärjestyksellä ei ole väliä, mutta jos sinulla on pehmeä laukku kuten minulla, koita pakata siten, että saat tietyistä varusteistasi muodostettua kovan pinnan laukun alaosaan tai yläosaan tai molempiin. Minä teen siis näin: laukun alaosaan räpylät, väliin puku ja puutsit ja herkimmät varusteet eli maski ja regut sinne ihan keskelle suojaan. Sitten vielä ladataan yläosaan wingisetti metalliselkälevy ylöspäin. Näin saa helposti ’koteloitua’ kamat käyttämällä maalaisjärkeä. Räpyläthän eivät rikkoudu (siis ne kumiset rumat) ja sama pätee siihen selkälevyyn, joka on alumiinia (matkaversioni tai sitten terästä).
Varusteissa matkustamoon otan kameran (GoPro+varusteet), lampun ja tietokoneet. Aikaisemmin raahasin myös reguja käsimatkatavaroissa, mutta tiukentuneen turvallisuustilanteen mukaan reguja ei kannata yrittää käsimatkaan välttämättä pakata tai voihan sitä, mutta en takaa mitä security tekee – yhteinäistä säännöstöä ei oikein ole ja jokainen tulkitsee niitä miten tykkää ja millä päällä sattuu juuri silloinkin olemaan.

Sukelluskassit

Markkinoilla on paljon hyviä tuotteita, jotkut ovat spesifisesti laitesukeltajille tarkoitettua ja kuten jo aikaisemmin mainitsin minullakin oli ensimmäisenä laukkuna Ursuitin Heavy Light Wheel. Kuten on tullut jo selväksi, sen ainoa vika oli paino. Tämä on hyvin ergonominen laukku: pyörät laukun alla helpottavat liikuttamista tasaisella ja lisäksi sitä voi kantaa olkaremmistä, mutta jos painoa on tuo varusteiden verran niin +20 kiloa on paljon olkapäälle. Laukun sivussa ja päällä on myös kahvat. Sivuilla räpylätaskut ja sisätilassa irroitettava nylon-kangas ja siinä tasku. Pohja on kovamuovia ja päällyste todella kestävää PVC:tä. Mukana reilun kokoinen päiväreppu ja pehmustettu regukassi, johon sopii kahdet setit. Mutta se paino. Pyörät Wheel:ssä on aivan kuten rullaluistimissa. Muutaman vuoden ja lukunaisten reissujen jälkeen pyörien rullalaakerit alkoivat olla ruosteessa. Äkkiseltään en löytänyt mitään tapaa vaihtaa laakereita hajoittamatta koko alapohjan systeemiä. Luultavasti valmistajalla voisi olla joku niksipirkka-ohje…

Samanlaisia perässä vedettäviä isoja laukkujärjestelmiä löytyy myös Marekselta, Seacsubilta ja muilta, mutta kaikissa on sama ”vika” eli pelkän laukun paino on 5 kilosta ylöspäin. Toki sitten löytyy Seacsubilta kevyt Mate HD 2.5, joka painaa 2.8 kiloa ja Oceanicilta löytyy Roller Duffel, 3.8 kiloa painava perässä vedettävä laukku. Laukkujen hintahaitari 115-300 euroa.

Vaihtoehto näille painaville laukuille kyllä löytyy. Ne ovat yleensä repputyyppisiä, joten kantamus pitää nimensä mukaisesti reppuna selässä. Yleensä niistä puuttuu kovamuoviset alapohjat ja renkaat, joten se mikä menetetään suojauksessa ja ergonomiassa, saavutetaan keveydessä. Jos siis mietit laukkua, mieti myös itseäsi – jos selkäsi ja käsivoimasi eivät ole aivan parhaalla mahdollisella hollilla, valitse perässä vedettävä laukku mielummin kuin selässä reppuna kannettava laukku. Lentokentillä tai niiden ulkopuolella ei aina kärryjä saatavilla ja voit joutua pitkiäkin matkoja kantamaan laukkua selässäsi. Haasteeksi muodostuu hyväkuntoisellekin kaverille tällaisen setin kantaminen kun ulkolämpötila on +30 astetta.

Englantilainen Fourth Element on tuonut markkinoille oman vastineensa Manta Flight -nimisen varustekassin. Se on reppu-tyyppinen kassi, jota kannetaan siis olkaimista ergonomisesti selässä. Taarapainoa kassille ei ole kuin parisen kiloa ja tilavuus 115 litraa eli tuohon mahtuu varusteet aivan varmasti ja vähän ekstraakin. Mareksella on Cruise Backpack dry, joka painaa vain 1,5 kg. Samat speksit kuin Fourthilla. Näiden reppujen hinnat ovat alle 150 euroa.
Verrokkina täytyy mainita nämä muut laukut. Minulla on Tatonkan Barrel XL -reppu, jonka tilavuus on 110 litraa ja ostin sen paikallisesta partiokaupasta poistomyynnistä aikoinaan lähtiessäni Kiinaan töihin 2009 hintaan 80 euroa. Joten verroksi suosittelen toki miettimään pitääkö sukelluskassissa olla joku sukellusvalmistajan logo vai voisiko vaihtoehdoksi käydä joku muu kestävä laukku, joka voisi olla huomattavasti edullisempi kuin sukellusporukan merkit? Tätä mielipidettä ajaa myös turvallisuus – jos laukussa on iso tunnetun sukellusvarustefirman logo niin varkaille se voi olla massasukelluspaikoissa houkuttelevampi kuin sellainen missä ei ole tätä logoa. Toisaalta kun miettii, että randomirosvokaan ei helposti liikuta +20 kiloa painavaa kassiasi, mutta lentokentiltä suljetuista tiloista viedään kuitenkin paljon tavaraa ihan henkilökunnankin toimesta… Mieti siis tarkkaan valintaasi. Esimerkkinä tähän heitän verrokkina Ortliebin Big Zipin. Täysin veden pitävä, 140 litrainen reppu, jossa 5 vuoden takuu.

Matkaraporttia Malediiveilta osa 2

Posted on 29.3.2016 by garwa

Vastaus

Tervetuloa lukemaan matkaraporttini osaa 2 Malediivien 10 päivän sukellussafarilta. Edellisen osan löydät täältä.

Tässä osassa keskityn kertomaan yleistä asiaa reissusta, aluksesta, sukeltajista, oppaista yms.

Keskiviikkona 9.3.2016 lähdimme matkaan North-Malén atollille ja edessämme olisi hieno kokemus, monta hienoa sukellusta ja monta uutta kertomusta sukelluskeskusteluihin. Blue o Twon moottorijahti M/Y Voyager on 37 metrinen paatti, jossa 26 sukeltajaa voivat majoittua. Alus oli aiemmin ollut Punaisella Merellä ja tuotu operaattorin Malediivien laivastoon viime vuoden puolella (?). Siinä on 3 majoituskerrosta ja vielä osittain katettu aurinkokansi porealtaineen. Täällä deck plan.
Hyttini oli alemmassa kerroksessa ja täytyy todeta, että ihan hyvävarusteinen pikku lukaali, jossa oli sopivasti tilaa vaatteille ja kaikelle tilpehöörille. Vinkkinä kaikille; ottakaa mukaan korvatulpat sillä jos naapuri kuorsaa, konehuone on seinän takana tai sitten ilmanvaihtokone on äänekäs – tulpat voivat pelastaa monen yön valvomisen eikä mitään niin veemäistä ole kuin monta päivää väsyneenä sukeltaminen ja vielä pitäis hymyilläkin? 😀 Onneks oli matkassa mukana tulppia eikä metelin takia tullut valvottua ainakaan. Toisaalta sukeltajat kyllä tietävät, että uni takuulla maistuu hyvin kun on tehnyt muutama sukellusta päivän aikana… 🙂

Sukelluksia päivässä on 3; ensimmäinen ennen aamiaista n. klo 07:00 (herätys 06:30 joka aamu), seuraava ennen lounasta 10:00 – 11:00 ja päivän virallinen viimeinen sukellus 15:00 hujakoilla. Reissulla oli mahdollisuus myös yösukelluksiin ja Blue O Two lupailee kolmea yösukellusta per viikko mikäli kohdevalinnat ja reitti natsaa. Me teimme vain kaksi mikä on harmi sillä tropiikin yösukellukset tarjoavat aina todella mielenkiintoista nähtävää; yöeläjät ovat baanalla, kilpikonnat nukkuvat koloissa, leijonakalat metsästävät pikkukaloja yms. Kokonaisuudessaan minulle kertyi 10 päivän aikana 28 sukellusta (1596 minuuttia, maksimikeskisyvyys 25.8 m), viimeisenä päivänä teimme vain 2 sukellusta koska ennen lentoa pitää olla 24 tuntia sukeltamatta ja varsinkin pitkän sukellussarjan jälkeen pidempikin aika on parempi.

Laivalla oli mahdollisuus nitroxiin lisähinnasta. Rajoittamaton paketti nitroxia 10 päivän sukelluksille maksoi 100 GBP eli noin 130 euroa. Itse koin tämä hinnan pikkasen liian korkeaksi ja päätin sukeltaa ihan perinteisellä paineilmalla vaikka nitrox toisi enemmän turvallisuutta pitkällä reissulla ja enemmän suoranousuaikaa. (Jos totta puhutaan niin onhan tuo melko edullista. 4,6 euroa per sukellus yngefär kun keskimäärin sukellusten pituus n. 57 minuuttia.) Noh, suoranousuajat paikkarilla eivät missään välissä ylittyneet (huolimatta konservatiivisista sukellustietokoneen asetuksista), mutta olisihan lisäturvallisuus ehkä ollut fiksua? Lisähintaan normikokoisten alumiinisäiliöiden (n. 12 l) olisi myös ollut saatavilla 15 litran terässäiliöt 80 GBP:n hintaan eli 105 euroa. Tämäkin olisi ollut fiksu valinta koska ei olisi tarvinnut lisätä lyijyä ja hengityskaasuakin olisi ollut 500-600 litraa enemmän ja varsinkin alussa ilmankulutukseni oli aivan tapissa huonon kuntoni ja flunssan takia ja vedin parin ekan päivän sukellukset valitettavan tappiin asti – ilmaa jäi 35 minuutin vedoilla vain noin 10-20 baria päästyäni kannelle. Kouluttajana en suosittele tällaista vaan reserviä pitää jättää kunnolla. Nyt kuitenkin selitin kaikille ja itselleni, että olen ”saita paskiainen”. Loppureissusta kulutus oli vähän palautunut normaalimmaksi – sukellusten kesto oli yli 60 minuuttia, keskisyvyys alempana ja pulloihin jäi se 50 baria. Muutakin ekstraa tottakai rahalla olisi saanut; tuplat, stage yms mutta pitää muistaa, että Malediiveilla laki määrää, että maksimi syvyys sukelluksilla on 30 metriä, sukellusaika n. 60 minuuttia, joten mitään tekniikkasukelluksia tuolla ei vedetä. Tämä kaiketi juontuu siihen ajatukseen, että maassa on paljon sukeltajia, jos homma ei olisi vahditumpaa sattuisi pönttökeikkoja hurumykke ja niitä pönttöjä ei ole kuitenkaan joka saarella vaan jos kakka niinsanotusti lävähtäisi tuulettimeen pirun kaukana Malén pöntöstä, voisi pelastusoperaatio viedä turhankin kauan aikaa – toisaalta ihan fiksua eikä kaiken kaikkiaan näkemäni perusteella siellä syvällä ollut oikein mitään nähtävääkään vaan kaikki kiva sijaitsi 20 metrin hujakoilla.
Operaattorin suureksi miinukseksi sanon, että heillä oli vain yksi happianalysaattori (Analox) ja nitikkasukeltajia yli parisen kymmentä, sukelluksia 3 päivässä. Mahtoiko tämä analysaattori näyttää oikein edes? Suomalaisella pariskunnalla, Juhalla ja Mirjamilla, oli oma analysaattori joka näytti jatkuvasti eri lukemia… Note to myself ja kaikille muille: Ota aina oma analysaattori mukaan ja tarkista ennen lähtöä, että se näyttää oikein arvoja! Jos on pienikin epäilys, että analysaattori näyttää vääriä arvoja, vaihda paristo ja happicelli!

Ruokailut tarjottiin kannelle kaksi sisältäen yleensä länsimaalaisen ja intialaisen ja paikallisen ruokakulttuurin antimia. Yleensä sukellusten jälkeen tarjolla oli mehua ja päivän viimeisen dyykin jälkeen kokkipojat olivat leiponeet kakkuja, piirakoita, muffineita tai munkkeja. Joten eipä ainakaan nälkää tarvinnut nähdä. Perushintaan kuului rajoittamattomasti kylmää vettä, kuumaa vettä joko murukahviin tai teehen. Sekä keksejä. Virvoitusjuomat ja alkoholi maksoivat erikseen ja esim. olut-tölkki (Tiger) maksoi 4 USD. Yläkerran baarista löytyi kyllä valko- ja punaviiniä sekä valikoima peruskaatoviinoja (vodka, gin, tequila, viskiä, rommi). Itse en juonut reissun aikana kuin muutamat oluet ja pari cokista. Olinhan ’töissä’ eikä muutkaan suomalaiset mitään kupittelijoita olleet…
Tarjolla oli myös pari banaaniköynnöstä, josta sai mielensä mukaan käydä repimässä banskuja. Kukaan ei asiasta maininnut, mutta kun kolmannen päivän paikkeilla naapurit siitä kävivät harventamassa, niin uskalsimme mekin tehdä samoin.

Harmikseni voin jo sanoa ja vinkiksi muille, että pakatkaa mukaan sukellusmatkoille oma urheilupullo, johon voitte vesiautomaatista lorauttaa vettä. Me saimme puolen litran vesipullot saapuessamme laivalle ja niiden kanssa mentiin sitten loppupäivät -olisi ollut mielenkiintoista mittauttaa bakteeriarvot viimeisenä päivänä vesipullosta joka on lojunut ties missä, ja jota ei ole pesty kertaakaan. Olin sen verran ajatellut asiaa etukäteen, että kävin hakemassa urheiluliikkeessä ennen matkaa urheilujuomajauhetta pillerin muodossa, mutta eipä iso pilleri mahtunut vesipullon suusta sisään eikä kokonsa vuoksi ollut murskattavissakaan, joten sekoitus piti tehdä pikkumukeissa. Eli ensi kerralla note for myself: ota urheilujuomapullo, jossa iso suuaukko mukaan tai urheilujuomapulveria. Sinänsä hassua ettei tämän tasoisella operaattorilla ollut tarjolla urheilujuomaa tai siis elektrolyyttejä koska ihmiset ovat 24/7 alttiina trooppiselle lämmölle ja tarjottu vesi vain puhdistettua, jossa ei todellakaan ole mitään kivennäisaineita, suoloja tai sokereita, joten elektrolyyttien (urheilujuoman) nauttiminen on must näissä olosuhteissa. Kahviaddiktina olin pakannut mukaan XXL:stä kertakäyttö suodatinkahvia pari pussia ja se pelasti reissuni kun edes kahtena päivänä sain nauttia lähes autenttista suodatinkahvia paskan murukahvin sijaan.

M/Y Blue Voyager alusta seurasi yhteysalus, dhoni. Saapuessamme kohteille dhonilla mennään itse sukelluskohteelle ja takaisin. Dhonilla on myös täyttöasema ja sukellusvarusteemme säilytettiin siellä. Sinänsä kätevää, että pääalus pysyisi kuivempana eikä tarvitsisi kuunnella jatkuvaa kompressorin hurinaa kun matkatessamme kohteelta toiselle dhoni pysytteli turvallisen matkan päässä pääaluksesta jopa iltaisin.

Laivalla oli kaksi brittiläistä opasta ja operaattorin ’managereita’, pariskunta Alan ja Becky sekä firman videokuvaaja. Loput henkilökunnastamme oli paikallisia – suomalaisryhmälle osui paikallisopas ”TT” – kaveri, joka tiesi kohteet kuin omat taskunsa. Laivan henkilökunta oli hiljaista porukkaa ja eritoten tarjoilijaksi päätynyt kaveri oli eritoten ns. ”kyrpä otsassa” aamusta iltaan päivästä toiseen – hänen kasvoillaan ei ollut hymyä tai iloa ja se valitettavasti latisti tunnelmaa pahasti kun sukeltamisen osalta matkapäivien kohokohtia oli kuitenkin syöminen ja tarjoilija on joka päivä naama ”norsun vitulla”. Dhonin, yhteysaluksen, miehistössä oli kolme kaveri, jotka selvästikin olivat hauskoja, nauravia ja avuliaita niinkuin missä tahansa sukelluskohteessa aina.

Reissulle oli luvattu saari-BBQ, mutta emme grillanneet maissa vaan takakannella yhtenä iltana. Maissa kävimme hiekkasärkkäluodoilla kahtena iltana kääntymässä ja jälkeenpäin olisi voinut sen jättää tekemättä sillä näiden hiekkaluotojen hiekan alla oli mustaa öljyä joka jäi kiinni jalkoihin ja sitä myöten siirtyi vuoteeni lakanoihin…. ei kovin siistiä puuhaa… Ihan nasta pikku saari, mutta…

Kuten jo aiemmin mainitsin laiva vetää 26 sukeltajaa. Meitä suomalaisia oli siis 7: nuoripari Anne ja Janne, jotka olivat toimineet divemastereina Ausseissa; Jorma – Ojamon yliloordi, Jorman vaimoke Päivi, jolla on yli 30 vuoden kokemus sukeltamisesta, delfiineistä ja hän on matkannut ympäri karttapalloa; Juha ja Mirjami, joiden sukellusura on lähes yhtä pitkä kuin minulla, mutta he olivat kokeneet lähestulkoon kaikki hienoimmat kohteet maailmassa ja olivat myös sukellusseuransa kouluttajia. Meillä synkkasi porukassa hyvin ja sen tietää aina silloin kuin jossain vaiheessa matkaa porukkaan pesiytyy joku hokema, jota toistetaan vielä viimeisellä hetkellä kun erotaan ennen matkan päättymistä ja ehkä vielä silloinkin kun ollaan kotona, mutta kukaan ei sitä kuitenkaan ymmärrä. Tämä meidän hokema ”Best corals in the world, best hard corals, best soft corals” juontui siihen, että matka edetessä brittioppaamme jaksoivat kohde toisensa jälkeen kehua kuinka tällä tulevalla kohteella korallit olivat maailman kauneimpia pehmytkoralleja tai maailman kauneimpia kovia koralleja – siis joka kerta löytyi aina vaan parempia? Siitä alkoikin tämä vitsi ja kaiken kaikkiaan oppaat yrittivät pelastaa tai paikata tai peittää sen tosiasian, että kohde oli pirun tylsä (lue: ei isoja kaloja tai otuksia). Yleensä myös kun kohteesta mainitaan ”nice and easy” tarkoittaa se suomeksi tylsää kohdetta, tylsää sukellusta. Nojoo, kun näkee jotain spesiaalia (valashai, mantoja, muita rauskuja tai parven haita, kilpikonnia), niin väkisinkin kohteet joissa ei näitä isoja ole vaan on koralleja ja pikku otuksia niin ovathan ne kokeneille sukeltajille vähän pakkopullaa.
19 sukeltajaa oli siis ei-suomalaisia – 17 brittiä, yksi eteläafrikkalainen ja yksi latvian kansalainen. Minulla oli kunnia jakaa hyttini eteläafrikkalaisen Seanin kanssa. Nuori heppu joka asuu Lontoossa, sukeltanut muutaman vuoden, viimeiset pari vuotta ahkerammin. Tulimme Seanin kanssa hyvin juttuun ja viimeisenä iltana hän kyseli minulta suosituksia mm. varustekokoonpanosta ja reguista – hän oli selvästikin huomannut kuinka suomalaisilla oli wingit ja Apeksin regut ja taidot olivat muuta porukkaa aivan omalla tasollaan. Noh, mä annoin vinkkiä ja suosituksia ja myös sen vinkin, että ole aina kriittinen kun joku suosittelee jotain ja muokata vinkki tai ohje paremmin omaan sukellukseen sopivaksi, kokeile asioita, tee asioita ja sen pohjalta muodosta oma näkemys asioista, varusteita yms. Tästä aasinsiltana – brittien puolella taitotaso oli karmaisevaa katseltavaa muutamien kohdalla. Varusteihin porukalle oli hyvin myyty kaiken maailman muovikrääsää, mutta oliko kukaan heidän kouluttaja koskaan miettinyt, että hyvä sukeltaja sukeltaa melko hyvin paskoillakin kamoilla? Kaikesta päätellen Fourth Element on todella brittiläinen brändi ja monella olikin tämän valmistajan viimeisintä huutoa olevat releet. Ei siinä mitään, mullakin oli matkassa Fourthin huppu ja nepparikengät, joita muillakin näytti olevan. Kannattaa muuten merkitä omat varusteet hyvin ennen reissua!
Niin ja keski-ikä porukassa taisi olla 50 puolivälin paikkeilla… Ei sinänsä britit on hauskaa porukkaa – pidämmehän brittiläisestä huumorista Suomessa (Monty Python, Mr Bean, Little Britain yms). Ehkä koko reissun hienoin momentti oli kun kolmantena päivänä sukellusten jälkeen pamahdin suihkun raikkaana, puhtaat vaatteet päällä hakemaan kakkosdeckin kuumavesiautomaatilta kuumaa vettä teehen ja koko porukan nestori, ehkä jotain 70 v pappa toikaisee nähdessään mun Iron Maidenin ”Piece of Mind” -bändipaidan – ”I like your shirt very much” 😀 Ei edes kommentit muilta briteiltä trimmistäni tai peruutuspotkuistani saanut tällaista reaktiota.

Malediiveilla vaaditaan liveaboardeilla sukeltajilta jonkin verran kokemusta. Oikeaan aikaan, oikeassa paikassa on todella kovat virtaukset ja kokemattomat ja huonokuntoiset sukeltajat voivat asettaa itsensä vaaraan. Minä, alussa huonokuntoisena, en ollut hyvä esimerkki, mutta kokeneena sukeltajana pystyin arvioimaan mitä tehdä ja mitä jättää tekemättä. Vielä huonompaa oli eräs brittipariskunta joka oli lähtenyt ihan peruskurssipohjalta ja viimeisistä sukelluksista oli jo muutama vuosi aikaa. Varusteet olivat tiptop, mutta kun näin paljonko pariskunnan nainen laittoi lyijyä vyölle, näin jo ”punaista”. En lähtenyt oikomaan tilannetta koska en ollut siinä tilassa vaan katselin vain vierestä ihmetellen. Vedessä rouva oli sukeltajan irvikuva – trimmi kuin vesijuoksijalla ja potkutekniikka vaikutti siltä, että ihan kuin rouva olisi ollut polkemassa pyörää eli siis kaikin puolin aivan hanurista. Ilmeisesti pariskunta tajusi tämän itsekkin, että ovat väärässä paikassa väärään aikaan ja epätoivoisesti heille alettiin järkkäämään jatkokurssia (PADI AOWD). Tässä kohdin eli ei helvetti – ennakkovaatimuksena reissulle oli kokemus keskinkertaisesta hyvään eikä mitään aloittelijatasoa. Mietin, että mitäköhän tästä seuraa? Eipä seurannut mitään hyvää – kouluttajana heille toimi brittioppaista Becky joka kyllä hoiti tietopuolen ihan jees (sivusta seuranneena), mutta sitten kun hän ehdotti adventureita tyypeille niin heittoina oli kalantunnistus, virtasukellus, venesukellus sekä pakolliset syvä- ja navigaatiosukellus. Ei hitto jos mä olisin näiden tyyppien kouluttajana ollut niin ekaksi oltaisiin lähdetty nosteenhallinnasta ja eritoten sukellusasentoa treenailtu laivan kannella lisäten siihen sen verran potkutekniikoita ja treenattu kuivalla niitäkin ja heidänkin sukellusloman loppu olisi voinut olla jotenkin pelastettavissa, mutta ei…. kalantunnistus… VMP sanon minä…. 😦
Kouluttaja jaksoi pari sukellusta niiden kanssa uhrata, mutta kun tarkoituksena on liidata muutakin porukkaa samalla niin kaikkihan siinä kärsi. Ehkä mielenpainuvampana oli yksi seinämäsukellus, jossa rouva jo 10 minuutin kohdalla alkaa kaivamaan poijua esille ja kelaa taskusta virtauksessa, mies katsoo aivan typeränä vierestä ”tumput suorana” ja me suomalaisporukkana tarkkailemme tätä spedeilyä tarkasti etäisyyden päästä. Rouvalla kova työ pitää itseään menemästä syvemmälle, hengitys on kuitenkin jokseekin normaalia, katse maskin takaa kyllä keskittynyt muttei panikoiva. Kuitenkin hän vajoaa pikkusen syvemmälle, päätin tarkkailla ja jos homma eskaloituisi, menisin väliin – meistä suomalaisista tilanteen koki erittäin vakavaksi divemaster-pariskunnan toinen osapuoli ja lähtikin auttamaan rouvaa ja lisäämään ilmaa rouvan bcd:hen, jolloin poijuhomma vähän helpottui. Homman jälkipyykkinä oli kuitenkin – rouva jätti sukeltamisen vähemmälle, lähti vain niille ”nice and easy” -sukelluksille ja herra suoritti kurssinsa loppuun jotenkuten – ehkä. Vähän jälkikäteen mietitytti, että olisiko aiheellista ollut ihan alussa pistää sillä ensimmäisellä ns. tarkastussukelluksella jokainen tyyppi sellaiseen syyniin, että pystyvät todistamaan nosteenhallintansa ja poijutaidot, jotta ”läheltäpiti”-tapausta ei olisi tarvinnut todistaa omin silmin. Ihan aikuisten oikeesti…. Toiseksi, että kun aletaan vetämään kurssia melkeinpä hatusta ja puskista ja sukeltajia on 26 kpl, oppaita 3 kpl – oppaista paikalliskaveri ”TT” joutui jo neljäntenä päivänä lopettamaan koska hänen korvansa oli muurautunut umpeen (erittäin paha tulehdus) ja Alanilla oli selkä ongelmia eikä siksi pysty sukeltamaan kaikkia sukelluksia edes heti ensimmäisinä päivinä – niin kannattiko kurssia edes miehistövajeen takia aloittaa vaan olisi sanonut nätisti, että no can do koska olishan toi tädille olisi voinut sattua pahemminkin ja silloin kaikki reissu olisi ellei sitten täysi over niin ainakin menttaalitasolla over kun matkassa on yksi raato tullut. Money talks ja bullshit walks…
Eipä meille (omasta mielestäni) osunut mitään ihan vallan mahdottomia virtauksia kohdalle – pari sellaista oikein kovaa ja yhden kerran havaittavissa oli virtaukset, jotka tulivat ylhäältä ja veivät alaspäin. Hetken päästä virtaus muuttikin suuntaa ja vietti ylöspäin. Mutkan jälkeen olitkin vastavirrassa kun sitten hetken päästä olitkin samaan suuntaan mentäessä matkustajana… Hassua… olin kyllä odottanut jotain kauheampaa.

Omista varusteista vielä; Mukana matkassa oli alumiinen selkälevy (Agir) + OMS:n wingi ja sinkkuadapteri, Apeksin pitkäletkulla varustettu sinkkusetti, kanisterivalo, Ursuitin jet finit, 4 elementin neppari bootsit, SeacSubin rashguard ja kolmet uikkarit. Siihen päälle vielä parit maskit ja poijut. Snorkkelikin oli valashai-snorkkelointia varten messissä – yhtenä päivänä käytössä kuitenkin. Lämpötilat eivät tuottaneet ongelmia – vedessä lämpötilat vaihtelivat 29-30 välillä, joten märkäpuku mulle olisi ollut tukala kapistus. 5 mm:n huppua aloitin käyttämään puolen reissun kohdalla kun huomasin kuinka paljon helpommin paineentasaaminen onnistui, korvat olivat paremmassa kunnossa ja maskiinkin tuli vähemmän vettä sisälle kun muutaman päivän jälkeen kamat alkoivat olla aika suolassa. Eli huppua en käyttänyt lämpöisyyden vuoksi vaan käytännöllisyyden ja paremman tasaamisen vuoksi. Kylmä tuli ainoastaan toisen päivän viimeisellä dyykillä jossa kökittiin 40 minuuttia paikallaan mantarauskuja bongailen.
Kyllä tuo lämmönsieto on henkilökohtainen juttu – jos olet vilulle altis, ota 3 mm:n kokopuku ja huppu, jos taasen olet kuten minä, vuorattu traanilla – ehkäpä rashguard ja shortsit ovat tarpeeksi…? Vähemmän kiloja matkaan, mutta monta sukellusta päivässä tropiikissakin voi olla ikävä kokemus jos on kylmä tai kylmä tulee helposti… Toisaalta Malediiveille saa viedä ainakin Turkish Airlinesilla 30 kiloa ruumassa ja 8 kiloa käsimatkatavaroissa. Dive Travel Finlandin asiakkaat saavat tänä vuonna (2016) viedä tuplaten ilman lisäkustannuksia, joten isommat kamerasetitkin tulee varmasti poimittua mukaan eikä tarvitse olla jättämättä ylimääräisiä varavarusteita – kunhan vaan jaksaa itse roudata omat kamat. Ai niin pieni muistutus omien varusteiden omistajille – vaikka M/Y Blue Voyagerinkin miehistö oli kovin avulias ja sukellusten päätteeksi lupasi pestä varusteet niin minun reguni oli pesty myös sisältä eli regun sisälle oli päässyt vettä 😦 Regu on nyt huoltokunnossa eikä sitä voi käyttää kunnes se on täysin huollettu. Eli älä koskaan anna ulkopuolisten pestä regujasi, hoida niiden peseminen itse!

Lopuksi Malediivien säästä yleisesti; Itse mukamas kokeneena matkailijana olin varautunut paahteeseen aurinkovoiteella, jossa suojakerroin oli 20. Paha virhearvionti – vaikka olen tumma heppu ja enkä pigmenttivikainen albiino, niin SK 20 oli liian pehmeää kamaa ja jo puolen tunnin altistuksen seurauksena nahka oli kivasti (epämiellyttävästi) punainen. Note to myself osa 2: kun lähdet päiväntasaajan tuntumaan, ota mukaan aurinkorasvaa, jonka suojakerroin 30!

Tässäpä tätä, seuraavassa numerossa päästään itse reittiin, kohteisiin, sukeltamaan – hope so….

Matkaraporttia Malediiveilta osa 1

Posted on 24.3.2016 by garwa

Vastaus

Näin joulun tienoilla pari todella hienoa videopätkää Dive Travel Finlandin Facebook -ryhmässä Malediivien matkoilta. Molemmat olivat yösukelluksia – toisessa oli pohjaan asetettu sukellusvaloja ja Manta-rauskut villisti viilettivät valokeilojen ohitse napaten pikkusälää ja toisessa vesi kirjaimellisesti kuhisi nurse sharkkeja. Olin täysin myyty ja heitinkin ”Kummisetämäisen” kommentin Kuusisto Ismolle, joka DTF:n omistaa, että ”nyt teet mulle Ismo tarjouksen, josta en voi kieltäytyä”. Muutamaa viikkoa myöhemmin Ismo laittoikin mulle viestiä, että tässä tulisi tarjous, josta ei todellakaan voisi kieltäytyä; 10 pv:n Malediivien liveaboard maaliskuussa matkanjohtajan ominaisuudessa. Tämän seurauksena lähdin samantien selvittämään voinko leipätyöstäni palontorjuntavälinefirmasta saada pari viikkoa palkatonta sekä lupa reissuun lasteni äidiltä. Yllättävää kyllä, molemmat tahot näyttivät vihreää valoa ja seuraavaksi vain rahat reissuun oli seuraava haaste. Niin siis, kukaan tällä alalla ei ilmaiseksi ulkomaanmatkoja saa tai palkkaa – lennot maksavat ison mällin sekä myös itse sukellussafarit maksavat, joten kysehän ei ollut että olisin ilmaiseksi päässyt Malediivien safarille tai saanut siitä palkkaa vaan itse maksoin lentoliput sekä osan safarista. Sinänsä iisi-keikka liiderinä – 6 sukeltajaa, kaikki pariskuntia, kaikki todella kokeneita sukeltajia ja mun hommani siis oli pitää homma kasassa ja vastata jos eteen lävähtäisi, jotain ihmeellistä. Ja tietty sukeltaa.

Henkilökohtainen vastoinkäyminen alkoi jo helmikuussa kun ilmeisesti lapseni päiväkodista tarttunut super-flunssa-virus iski minuunkin. Aluksi kuume, sitten yskä, sitten korvatulehdus ja lopuksi lähti ääni ja kun olin toipumaisillaan kaikesta, iski vielä paha nuha, joka tukkeutti limakalvojani siinä määrin, että päätin konsultoida sukellusseurani korvalääkäriä Jaakkoa kirjoittamaan Duact-kuurin kaiken varalta. Mutta edessä olisi flunssainen matka ja kävin kovaa sisäistä kamppailua viimeisinä päivinä ennen reissua olenko sukelluskelpoinen, mitä jos jotain tapahtuu ja pystynkö sukeltamaan kaikki sukellukset…
Matka Turusta alkoi tiistaina 8.3. puolen päivän jälkeen. Express-bussi on edelleenkin kätevin vaihtoehto saavuttaa valtakunnan ykköslentokenttä. Aikataulullisesti valitsin bussikyydin, joka ilman vaihtoja meni Helsinki-Vantaalle. Edessä kuitenkin olisi 21 tuntia matkaa ennenkuin olisin Malen kentällä.

Olen matkustanut paljon harrastuksen puitteissa niin lähelle kuin pirun kauaskin. Aina silloin tällöin on valitettavasti jäänyt jotain tärkeää kotiin (regut, maski, reben keuhkot, aluspuku yms) ja kun tällä kertaa toimisin matkanjohtajan ominaisuudessa päätin noudattaa absoluuttisen tarkkaa linjaa ja tehdä kun tarkistuslistan varusteille ja pakkaamiselle. Noudattaa listaa piirun tarkasti ja heittää mukaan vielä jotain ekstraa kaiken varalle (varamaski, vararegu, kameraan varamuistikortti ja -akku yms). Se kyllä kannatti koska mitään ei unohtunut kotiin ja kaikki tuli tällä kertaa messiin. Kaikki varusteeni mahtuivat Tatonkan kassiini.

Ensimmäistä kertaa edessä oli matkustaminen Turkish Airlinesilla ja lentokentällä olikin hieman säätöä löytää kyseisen yhtiön check-in counter. Eipä siinä kauan mennyt tottuneelta matkailijalta löytää oikea tiski ja edessä oli semisti pitkä jono. Edessä lymyili parisen kymmentä palautettavaa turvapaikanhakijaa ilman passeja ja jonottaminen tiskeille kestikin loppujen lopuksi tunnin verran. Turkishin eduksi pitää sanoa, että kaikki sujui hienosti ja matkatavoitakin saa ottaa 30 kiloa Maléen asti, joten yhdessä kassissa olivat sekä sukekamat, että vaatteet ja muut tilpehöörit.

Turvatarkastus sujui nopeasti ja olin jo varautunut kovaan syyniin sillä käsimatkatavaroissani oli kanisterilamppu. Aikaisemmin olen raijjannut reguja ja isoa kamerasettiä käsimatkatavaroissani, mutta ilmeisesti regujen ottaminen käsiveskaan on kielletty ja omalta kohdalta still-kamera on vaihtunut pieneen GoPro -actionkameraan. En siis joutunut mihinkään syyniin vaan reppu läpivalaistiin ja virkailijan ilmeestä päätellen oli aika siirtyä nopeasti eteenpäin.

Parisen tuntia kentällä kului mukavasti kahvitellen – en ole edelleenkään löytänyt sisäistä kaljanlipittäjää ja hei, olinhan ’töissä’ – ei töissä kaljoitella. 😉
Portilla tapasinkin ensimmäiset ’asiakkaani’ Mirjamin ja Juhan. Heti kättelyssä meillä synkkasi ja tiesin, että tästä tulisi hyvä reissu.
Pääsimme kaikki sisään Istanbulin koneeseen ja henkilökunnan kuulutettua ”boarding completed” päätin ottaa esiin reissukirjaksi ostetun teoksen ”Täältä Pohjoiseen – Sentencedin tarina” kun alkoi tapahtua… Nimittäin yksi koneessa ollut vierasmaalainen henkilö eli ilmeisesti maasta väkisin poistettu lähi-idän kansalainen alkoi silmittömästi riehua. Häntä saattamassa olleet virkavallan edustajat yrittivät aluksi rauhoitella ja kun 10 minuutin raivokkaan piehtaroinnin ja huutamisen jälkeen mitään rauhoittumisen merkkejä ei ilmaantunut, virkavalta nippusiteillä kiinnitti kaverin ja lähti viemään häntä pois koneesta. Epätietoisuus ja rauhattomuus valtasi koneen matkustajakunnan. Seuraavaksi kuulutettiinkin kaikki matkustajia tarkistamaan käsimatkatavaransa ettei mukana ollut mitään sinne kuulumatonta. Pelottavaa. Tämän jälkeen lentoemännät pyysivät jokaista näyttämään oman laukkunsa ja sen sisällön suurpiirteisesti. Todella pelottavaa.
Kone lähti matkaan melkein tunnin myöhässä tämän incidentin vuoksi, mutta pelkoni siirtyi vain takaisin oman fyysisestä kunnostani huolehtimiseen. Tällä lennolla tarjoiltiin hyvä illallinen, mutta jalkatila oli aivan oleton ja 185 cm varteni joutui olemaan melkolailla kippurassa ja ajattelinkin tässä vaiheessa, että mitä hemmettiä on edessä jos Istanbul-Malé koneen jalkatila olisi samanlainen?

Istanbulin kentälle saavuimme siis tunnin myöhässä ja edessä olisi noin 4 tunnin stop-over. Mirjamin ja Juhan kanssa kävimme läpi kentän ostosmahdollisuuksia sekä kävimme nappaamassa virvokkeita. Istanbulin kentän eduksi täytyy sanoa, että kenttä on auki 24/7 sekä myös kaikki ravintolat ja kaikki kaupat ovat kellon ympäri auki. Kenttä on kyllä tietyllä tapaa sekasortoisen oloinen – keskushalli on, josta lähtee kahteen suuntaan ravintolat, joita on kahdessa kerroksessa ja suuntaan toiseen kaupat ja kojut. Kolmanteen suuntaan jakautuen portit. Istanbulin kenttä on todella suuri koska kenttä on solmukohtakenttä Euroopan ja Aasian välillä. Tässä vaiheessa täytyy mainita, että Istanbulin kentällä kaikki on hemmetin kallista: voileipä, kahvi ja vesi 15€. Elektroniikkahintoja tsekkasin sen verran, että esim. Beatsin kuulokkeet olivat vähintään 30 euroa kalliimmat kuin Suomessa tai nettikaupoissa. Alkoholihintoja en tässä vaiheessa syynännyt sillä Malediiveille ei saa viedä alkoholia – maa on islamilainen valtio ja viinapullot olisi takavarikoitu ja maahantulossakin olisi voinut olla jotain säätämistä. Karkkien hintojan tsekkasin koska lapsillehan pitäisi takaisin tullessa viedä pääsiäiseksi esim. Kinder-munia ja 4 kpl pakkaus maksoi ruhtinaallisesti 6 euroa – näitähän saa lähi K-kaupasta alle euron kipale!!!

Kone Istanbulista Maléen lähti 03:05 yöllä (Suomen/Turkin aikaa). Siinä vaiheessa matkanjohtajakin alkoi olla melkolailla väsynyt ja kun yhtälöön nakataan vielä flunssa ja yksi ravintolassa nautittu perinteistä paikallista ohralientä nimeltä Efes, ensimmäinen muistikuva koneessa oli, että simahdin jo ennen kuin kone oli päässyt ilmaan. Lentomatka sujuikin unen rajamailla välillä katsoen entertainment systeemistä uusimpia blockbuster -elokuvia (Star Wars The Force Awakens yms.) Turkishilla on muuten hyvät sapuskat eivätkä mitkään virvoikkeet maksa mitään – tätä eivät olleet virolaiset Volvon työntekijät (n. 100) tajunneet vaan lipittivät taskulämmintä Vana Tallinnaa ja ajoittain kavereilla oli melkoisen kova vauhti päällä. Ilmeisesti nämä volvolaiset olivat palkintomatkalla ja kohteena Sri Lanka Colombo, johon kone Malén jälkeen jatkoi matkaansa. Aikaisemmassa koneessa oli huonosti jalkatilaa, mutta tässäpä sitä oli runsaasti eikä tarvinnut olla ns. ’jalat suussa’ siksi kaiketi pystyin nukkumaan edes muutaman tunnin…

Malén kentälle saavuimme aikataulussa n. 13:30 paikallista aikaa (+3 tuntia Suomeen). Näkymät lentokoneen ikkuinoista ennen laskeutumista olivat satumaisia – atolleja siellä täällä ja turkoosin sinistä vettä – vähän kuin saapuessa Egyptin Hurghadaan, mutta potenssiin kolme. Malen lentokenttä on melko pieni vaikka matkailijoita sen läpi kulkee vuositasolla varmasti miljoonia ellei jopa kymmeniä miljoonia. Kun passitarkastus ja matkatavarat oli noukittu, oli aika ryynätä pois. Se, hetki jolloin poistut ulkoilmaan on aina vaikuttava – kuin kuumalla märällä rätillä olisi lyöty päin näköä ja pikainen hikoilu valtaa melkolailla kahdessa minuutissa – olihan päällä vielä pitkä housut, villasukat sekä huppari ja ulkona lämpötila ihan valehtelematta +34 C varjossa…
Kentällä tapaamispisteeksi oli sovittu Burger King, jossa meitä odotti Jorma, Päivi, Anne ja Janne eli loput asiakkaani. Ainoastaan Jorman tiesin/tunsin ennaltaan ja muut olivat minulle uusia tuttavuuksia. Jälleen kerran hetken keskusteltuani huomasin, että koko porukan kesken meillä synkkasi vallan mainiosti.
Edessä oli puolentoista tunnin odottelu sillä safariveneeltä oli etukäteen ilmoitettu, että noutoaikoja päivässä oli kaksi klo 12 ja klo 16. Kentällä olleet matkalaiset olivat saapuneet jo 3 päivää aiemmin ja majoittuivat lähisaarella. He joutuivat tässä odottelemaan pisimpään koska olivat saaneet kyydin majoitussaarelta huoneiden luovuttamisen jälkeen (klo 12.00) ja olivat jo meitä tuntia aiemmin saapuneet kentälle odottelemaan… No tulipa testattua paikallinen BK ja täytyy todeta, että double whopper ilman pekonia (islamilainen maa – ei possua) on perseestä.

Venematka dhonilla (yhteysalus) safaripaatille, seuraavien 10 päivän ”kämpälle” (Blue O Two:n M/Y Blue Voyager), kesti parisenkymmentä minuuttia. Safarialuksella heti aluksi tehtiin korttien tarkastus, terveystarkaslomakkeiden täyttäminen ja sukelluskokemuksen tarkistaminen. Paperitöiden jälkeen varusteiden kasaaminen ja omaan hyttiin tutustumista. Korttien tarkastus oli rutiininomainen toimenpide, terveystarkastuslomake oli suora kopio PADI:n vastaavista ja kokemuksen tarkistaminen oli yhtäkuin ”kunka monta sukellusta sulla on lokikirjassa ja koska viimeinen merkintä” eli aika peruskauraa. Tosin terveydentarkastamislomake flunssaiselle koitui kimurantiksi – olin parhaillaan Duact-kuurilla ja omasta mielestä en niin fit for diving ja seuraavaksi aamuksi luvassa tarkastussukellus. Koitin sanoa, että en olisi ihan kondiksessa huomenna, mutta ehkä sitten myöhemmin – aluksen toinen brittiopas oli tyly ja kertoi, että jos en menisi seuraavana päivänä tarkastussukellukselle, voisin unohtaa 10 pv:n sukellukset kokonaan. Tämä rasitti ja stressasi mieltäni ja ajattelin, että huomenna olisin varmaan paljon paremmassa terässä kuin nyt väsyneenä, yksivänä, ääni flunssaisena ja nenä räästä juoksevana.

Jatkan seuraavassa osassa sukelluspäivien osalta kohde kohteelta kertomusta, joten stay tuned there’s much more to come…

Sukelluskoulu Go Down

henkilökohtaista laitesukelluskoulusta

Tag Archives: Dive Travel Finland