Mitä maksaa sukeltaminen?

Otsikon kysymykseen törmää välillä, kun laitesukellusharrastusta puntaroi potentiaalinen uusi sukeltaja. Tottahan toki sukeltaja tai kouluttaja voi helpostikin kertoa paljonko kurssi maksaa ja paljonko varusteet maksavat ja tästä saadaan hyvin lineaarinen vastaus kysymykseen.

Noh, peruskurssi maksaa…. hetkinen, vihaan tuota sanaa koska ei kurssia ”osteta”, eikä kurssitodistusta ”osteta” vaan kyllä se on pikemminkin niin, että kurssilla on hintansa, jonka verran oppilas sijoittaa itseensä ja taitoihin, joita hän tarvitsee tullakseen sukeltajaksi, jotta voi itsenäisesti sukellusparinsa (tai tiimin) kanssa suunnitella ja sukeltaa suunnitellun sukelluksen turvallisesti. Näin ollen (perus)kurssin hinta on edullisimmillaan suurin piirtein 450 euroa. Varusteiden hinnat ovat luokkaa 1500 – 3000 euroa. Siihen päälle vielä oikeasti paljon euroja kaasujen ja kuluvien osien ja huoltojen muodossa.  Onhan tuo nopeasti mietittynä iso investointi, mutta kun ajattelee ettei peruskurssin ’ajokortti’ koskaan vanhene ja hyvillä varusteilla, joista pidetään hyvää huolta, sukeltaa ainakin 10-15 vuotta niin investointi per sukellus on muutaman euron luokkaa.10300510_775730342477967_1372603456680881894_n

Yleensä kerron tässä vaiheessa syyt miksi itse sukellan. Ainakin kolme pääsyytä vaikuttaa siihen – vesi elementtinä tekee minusta, aamupaino 103 kiloa, painottoman eli iso mieskin voi hyvin sukeltaa! Toiseksi sisälläni asuu pieni tutkimusmatkailija – vaikka en sukellakaan paikoissa, joissa muut eivät vielä ole käyneet, on sukellus minulle henkilökohtaisesti löytämistä niin luonnon kuin oman itseni kanssa. Usein kuulen myös tähän kriteeriin kysymyksen Suomessa sukeltaessa; eihän siellä ole mitään nähtävää? Tsek tis aut. Kolmanneksi veden alla en pysty keskittymään muuhun kuin juuri sillä hetkellä tapahtuvaan suoritukseen – itseeni ja pariini eli mitkään pinnan päällä tapahtuneet koti-työ-ihmissuhteet yms. asiat eivät ole sillä hetkellä mielessäni. Voisi sanoa, että sukeltaminen minulle on paras tapa tappaa ”stressiä”! Voiko sille laittaa hintalapun? Noh, ei voi. Jos vielä asettaisin tähän neljännen syyn niin se olisi ihmiset. Sukellusporukka tai ainakin tuntemani sukellusporukka on 99%sti aivan mielettömän hyviä tyyppejä, joiden kanssa teen mielelläni muutakin.

Olen (lyhyen) kouluttajaurani aikana kouluttanut puolen sataa sukeltajaa, mutta minusta tuntuu, että vain muutamasta heistä on tullut oikeasti harrastajia. Osa kouluttamistani oppilaistani on lähtenyt kurssille vain tekemisen vuoksi. Näinhän se yleensä menee tropiikin kohteissa – ihmiset tulevat lomallaan kurssille kuluttamaan lomapäiviä ja samalla ehkä saamaan kosketuksen tuntemattomaan. Näistä oppilaista vain 1-2 ovat jatkaneet kurssin jälkeen sukeltamista ja melkein vain ja ainoastaan lomillaan etelässä. Kotimaassa kouluttaessani kurssin jälkeen trendi on samanlainen – tullaan tekemään yksi etappi elämässä (”kolmen kympin etappi”) eikä samanlainen kipinä lajiin kuin minulla itselläni aikoinaan syty yhtä helposti tai sitten se kipinä sammuu kurssin jälkeen johonkin esim. hintavuuteen.

img_20151101_112627On kuitenkin perin omituista, jos ajatellaan muita ns. hintavia harrastuksia ja esimerkkinä käytän tässä golfia. Eli ihmiset kävisivät kutakuinkin samaan hintakategoriaan kuuluvan golf-kurssin (n. 400-500 euroa) ja sen jälkeen toteaisivat: ”tämä oli hieno kokemus ja tämä on tässä nyt, ehkä mä sitten joku päivä…” Aivan käsittämätöntä? Varustepuoli on kutakuinkin samaa hintaluokka, mutta varusteiden lisäksi golffarin on maksettava esimerkiksi liittymismaksu paikalliseen seuraan (Aura Golf, aikuinen: 2000 euroa) ja tämän jälkeen vuosittainen vuosimaksu (Aura Golf, aikuinen: 323 euroa). Pelatessa muilla kuin kotikentällä pelaaja suorittaa päiväpeliluvan eli green feen, joka on esimerkiksi Kakskerran Harjattulassa 25-55 euroa/päivä. Minusta tai minulle golf on liian kallista – itse pelasin junnuna golfia, mutta lopetin juurikin harrastuksen hintavuuden vuoksi 18-vuotiaana. Tosin silloin 25 vuotta sitten muistaakseni aikuisjäsenen vuosimaksu oli luokkaa 2000 markkaa… Kuitenkin harrastuksena golf ja laitesukellus ovat melko lailla samanlaisia: kaverin tai kavereiden kanssa lähdetään viettämään aikaa, molempiin menee kerralla muutama tunti aikaa, ajatukset saa kivasti pois arkiasioista ja molemmat ovat varustelajeja. Kummassakaan ei tarvitse olla huippu-urheilijan fysiikka, molemmat sopivat niin lapsesta ikäihmisiin sukupuoleen katsomatta ja molempia voi ja on mukava harrastaa myös lomalla ulkomailla ja mitä parhainta – toisten kanssa! Ja lyön vetoa, että molempien lajien himoharrastajilla on samanlainen kokonaisvaltainen mentaliteetti harrastukseen; se ei ole vain harrastus vaan ikään kuin elämäntapa joka vie koko tyypin tekemään valintoja, että pääsisi mahdollisimman paljon tekemään juuri tuota harrastusta.

Toinen selitys, minkä olen myös kuullut tämän harrastuksen jäämiselle, on ajan puute. Hetkinen siis mitä? Kun joku aloittaa harrastuksen niin eikö olekin juuri tarkoitus raivata kalenterista aikaa harrastukselle. Tokihan on elämäntilanteita, jotka vaativat huomiota muualle, mutta miksi käydä kurssi ja todeta ”ei mulla ole aikaa eikä mulla ole varaa”? Kaiken kaikkiaan n. 450 euroa roskikseen(ko)? Aikaa tosin ei voi ostaa vaan se on raivattava muusta tekemisestä ja se saattaa maksaa jostain muusta päästä.

Kolmas selite taitaa olla sukellusparin tai seuran puute. Turun alueellakin on 3-4 sukellusseuraa ja 3-4 sukelluskeskusta, jotka kaikki omalla tavallaan aktivoivat kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan ja sukeltamaan. Lisäksi on olemassa sosiaalinen media ja foorumit, joilla kuka tahansa voi pyytää ketä tahansa mukaansa. Kyllä itse muistan, että ensimmäisinä vuosina kävin jatkokursseja vain, jotta pääsin jonkun kanssa edes sukeltamaan – silloinen sukellusparini ei Suomessa suostunut sukeltamaan ja sukelsimme näin ollen lomamatkoilla yhdessä. Kun sitten se koulutussaturaatiopiste tuli saavutettua, liityin seuroihin (2008 Saaristomeren Sukeltajat, 2009 Sukellusjaosto). Harrastus jatkui ja kehittyi jopa parempaan suuntaan, kun pääsin toteuttamaan sukeltamista jatkuvasti ja ympäri vuoden. Seuraan kuulumalla ainakin harrastuskuluja voi hyvin alentaa harrastuksen alkuvaiheessa, sillä seuroilla voi olla varustearsenaalia lainata jäsenistölle, seuroissa on kouluttajia ja besserwissereitä ohjaamaan, seuroilla omat kaasutäyttöasemat ja (aina) löytyy porukkaa valmiina hyppäämään veteen silloin kuin sinulle sopii. Seuraan kuuluminen ei ole kallista – keskimäärin 100 euroa vuodessa ja tähän hintaan saattaakin sitten kuulua rajoittamattomat kaasutäytöt, kerhoiltoja, yhdessäoloa, varustelainauksia ja seuraa sukelluksilla yms. yms. Joten ei ole välttämättä rahasta, sukellusseurasta tai ajastakaan kiinni. Liity siis paikalliseen sukellusseuraan nyt eikä viidestoista päivä!

Miksi sitten niin moni laitesukelluskurssin käynyt jättää homman jo kurssin jälkeen tai käy vedessä hyvin hyvin harvoin (lomilla)? Pyytäisin sinua, arvoisa lukija, joka mahdollisesti olet laitesukelluskurssin tai muutaman käynyt, muttet aktiivisesti (väh. joka vuosi) sukella, vastaamaan tähän kysymykseen!
img_20160221_155307Tästä hyvänä aasinsiltana vuoden vaihteen jälkeen 2017 tammikuussa alkaa taas uusi vetämäni PADI Open Water Diver –
peruskurssi Turun NMKY:n Sukellusjaoston puitteissa. Tämä kurssi on ns. kombikurssi eli yhdistelmäkurssi; peruskurssiin sisällytetään myös rikastetun ilman kurssi, jonka lähestulkoon suurin osa kortitetuista sukeltajista suorittaa jossakin vaiheessa niin mikseipä sitten heti peruskurssin yhteydessä sitten? Jos sinä, kaverisi tai joku läheisesi voisi olla innostunut aloittamaan harrastuksen – en sano ”käymään vaan kurssi” vaan todellakin aloittamaan uusi harrastus hyvässä seurassa, niin pyydäppä potentiaalista tulevaa sukelluspariasi vierailemaan Jaoston sivulla tämän linkin takana.

Kun tuotekehittäjät kuuntelevat käyttäjää

Olen yleensä luonut näitä laitteiden, tuotteiden ja palveluiden käyttökokemuksia omaan henkilökohtaiseen blogiini, mutta koska nyt tulee asiaa sukellustietokoneista, tämä kirjoitus on syytä laittaa Sukelluskoulun blogiin.

Sukellustietokone on nykyään perusväline laitesukeltamisessa. Vanhan koulukunnan sukeltajasankarit kertoivat sukeltaneensa siten, että mentiin pohjaan, oltiin siellä kunnes hengityskaasu oli melkein loppu ja sitten tultiin ylös. Joskus oli pirun kylmä, mutta siltikin ’pohjalla’ oltiin kunnes ilma loppui ja sitten tultiin ylös ja vauhdilla. Mitään kelloja ei käytetty, syvyyksiä ei träkätty eikä siis millään sukellustaulukoilla ollut juurikaan mitään käyttöä. Minulle tämä ei kuulosta nykysukeltajalle hyvältä, ei eksoottiselta eikä ollenkaan turvalliselta koska näillä sankareilla oli monesti sukeltajantauti kotiin viemisenä ja heidän uransa sankarina päättyi muutaman kerran ’sukeltajankirppujen’ eli sukeltajantautiin ja siitä aiheutuneisiin komplikaatioihin. Sittemmin sukelluskoulutusta järjestävät organisaatiot kehittivät turvallisemman sukeltamisen takeeksi erilaisia taulukoita, joilla sukeltajat pystyivät seuraamaan typen kerääntymisestä elimistöön. Tunnetuin näistä lienee PADIn RDP eli Recretional Dive Planner eli virkistyssukelluksen suunnittelutaulukko. Yksinkertaisuudessaan sukeltaja seuraa siis sukellusaikaa ja syvyyttä ja taulukon mukaan määrittelee kudoksissa olevan typen. Jos sukeltaja tekee vielä toisen tai kolmannen sukelluksen voi hän pinta-aikojan lisäksi määritellä ja suunnitella seuraavien sukellusten maksimisyvyydet ja sukellusten kestot. Melko simppeli tapa ja ainoina välineinä tarvitaan aikaa ja syvyyttä mittaavat laitteet eli sukeltajan kello ja syvyysmittari. Kehitys kun kehittyi ja maailma muuttui, valmistajat alkoivat kehittää digitaalisia sukellustietokoneita, jotka pystyivät tekemään ajanmittauksen ja syvyyden lisäksi laskemaan typen kertymisen kehoon. Luonnollisesti taulukot eivätkä myöskään tietokoneet edelleenkään sulje sataprosenttisesti pois sukeltajantaudin mahdollisuutta koska vaikuttavia tekijöitä taudin saamiseksi on muitakin; sukeltajan fyysiset ominaisuudet (ylipaino, kunto), veden lämpötila (kylmä vesi -huonompi), sukeltajan vireystaso, alkoholi, tupakka jne. Kuitenkin voidaan sanoa, että nykyaikana sukellustietokoneet ovat tulleet jäädäkseen ja näin ollen ne ovat melkolailla perusvarusteita laitesukelluksessa.

Ensimmäisen sukellustietokoneeni Suunto Vyperin ostin kesällä vuonna 2006 kun olin juuri suorittanut jatkokurssin (PADI AOWD) ja koin, että käyttämällä tietokonetta turvallisuus ja varsinkin lokikirjan käyttö helpottuisivat huomattavasti. Suunto Vyper oli (minulle) erinomainen laite siihen aikaan ja pystyin sukeltamaan myös rikastetulla ilmalla ja pimeässäkin koska nappia painamalla Vyperin taustavalo syttyi 10 sekunniksi (vakioasetus) näyttämään tietoa mm. syvyydestä ja suoranousurajoista. Käyttöliittymä oli tahmeille kolme-nappiselle koneelle varsin askeettinen ja mukaili insinöörin ajatusta miten käyttöliittymän tulisi toimia. Sukellusdatan siirto kotitietokoneelle tapahtui erittäin kallista erikoisvalmisteista USB-kaapelia (ovh 50 €) pitkin. Windows-koneet tunnistivat portissa olleen sukellustietokoneen melko helposti, mutta ongelmia alkoi ilmetä kun myöhemmässä vaiheessa ostin iMacin kotikoneeksi ja jouduin asentamaan jos jonkinnäköisiä drivereita ja devauskikkuloita, jotta data saatiin siirtymään. Paristo sukellustietokoneessa kesti minulla sen 150 sukellusta nikottelematta, mutta paristo oli litteää mallia, melko kallis (10€) ja suosituksenakin valmistajalta oli, että paristo vaihdetaan virallisen huoltoliikkeen toimesta eli vaihtamisesta tulee myös työkustannuksia. Kaikkinensa paristovaihto töineen maksoi siis kutakuinkin 30 euroa liikkeessä.

Seuraavan tietokoneen ostin vuonna 2009. Suunto Vytec DS oli teknisempään sukeltamiseen tarkoitettu sukellustietokone koska siinä oli mahdollisuus käyttää 3 eri kaasua eli selkäkaasun lisäksi myös kahta mahdollisesti dekokaasua (nitikka 50% ja happi). Vytec oli melkein kuin samasta puusta veistetty kuin Vyper – sama muotoilu, sama käyttöliittymä, samat kolme nappia, samat toiminnot (plus nuo kaksi ylim. kaasua). Vuonna 2009 kävin TDI:n Advanced Nitrox -kurssin, joka on ikäänkuin ensimmäinen tekniikkasukelluskurssi ja siksi tietokoneelta vaadittiin myös vähän enemmän (nuo kaasuvaihdot).

Kolmas Suunto tuli lahjaksi minulle täyttäessäni 40 vuotta. Äitini väkisin halusi ostaa minulle kellon, mutta en halunnut perinteistä kelloa vaan rannekellomallisen sukellustietokoneen. Suunto D6i on kuin Vytec rannekellokoossa. Siinä on normaalien sukellustilojen lisäksi myös vapaasukellukseen tarkoittu tila sekä digitaalinen kompassi. Vapaasukellusta en harrasta ja digitaalinen kompassi ei oikeasti toimi kunnolla (kalibrointi on vaikea toimenpide eikä tarkkuutta ole koskaan saanut normikompassin kaltaiseksi), mutta D6i-tietokone oli erinomainen hankinta kun lähdin talveksi sukelluskouluttajaksi 2013-2014 Thaimaahan.

Seikat, jotka minua ovat rassanneet vuosikausia Suunnon valmistamissa koneissa on juurikin liiallinen yksinkertaisuus ja sen myötä rajoitteneisuus, paristot pitää vaihdattaa jälleenmyyjällä, kökkö käyttöliittymä, näytön valo (napista 10 sekunniksi), lokien siirtomahdollisuus/vaikeus ja Suunnot tottelevat omaa kaasulaskenta kaavaa (Suunto RGBM algoritmi) ja tämän muokkaus on lähinnä tehdasasetus (P0), konservatiivisemmat asetukset (P1) tai äärikonservatiivinen asetus (P2). Asetukset ovat manuaalin mukaan tarkoitettu vähentämään suoranousuaikaa olosuhteiden ja sukeltajan fyysisten ominaisuuksien mukaan – ihan hyvä, mutta kuitenkin puolitiehen jätetty muokkausmahdollisuus.
Myös Suunnon lokiohjelmisto on kokenut suuren muutoksen vuosien kuluessa. Aikaisemmin DiveManager -nimellä tunnettu ohjelmisto oli nimensä mukaisesti hallintatyökalu sukellusdatan jälkihallintaan eli lokikirjamainen ja tietoihin pystyi lisämään mukavasti omat varusteet, käytetyn ilman määrän, sukelluskohteen ja -parin tiedot. Sitten jossakin vaiheessa joku taho Suunnolla aivopieraisi ja yritys päätti pistää ohjelman kokonaan uusiksi – poistaa kaikki itse asetetut tiedot kotikoneversiosta, mutta tiedon pystyikin lähettämään yhteisöfoorumille omalle tilille ja tehdä siellä kaikki lisäykset mitä oli pystynyt aiemmin tekemään suoraan ohjelmassa kotikoneelle. Kuitenkin aikasemmin syötetyt tiedot hävisivät kuin pieru Saharaan ja kaikki piti alkaa syöttämään täysin alusta. En tiedä oliko tässä Suunnon puolesta ikäänkuin tarkoitus sitoa käyttäjiä oman sosiaalisenmedian käyttäjiksi vaiko mitä? Toisaalta silleen yritykseltä fiksu veto, että Suuntohan sai tässä ilmaista dataa sadoilta tuhansilta tuotteidensa käyttäjiltä vaikkapa tuotekehitykseen. Kuitenkin sivuston käyttöliittymä oli huono ja aikaisemmin kun esimerkiksi sukellusreissun kaikki sukellukset pystyi helposti muokkaamaan kaikki kerralla (esim. sukellukset Thaimaassa, määrittelin sukellukset xxx-xxx, helposti yhdellä kertaa kohdemaaksi Thaimaa) ja nyt sitten yksitellen joka ainut sukellus kerrallaan. Suunta tietyllä tapaa oikea eli tieto verkkoon, mutta ei tällä tavalla pakotetusti. Eniten koko hommassa hatutti se, että yli 300 sukelluksen ylimääräiset itsesyötetyt tiedot (kohde, sukelluskaveri, näkyvyys, painontarve, ilman kulutus, omat merkinnät yms) hävisivät yhdellä rykäyksellä. Onneksi löysin toisen vastaavan ohjelmiston Macille (siitä lisää tuonnempana) ja pystyin Suunnon backupeista pelastamaan itse syöttämäni tiedot.

Viime vuosina muut valmistajat ovat kuitenkin tuoneet markkinoille LCD ja oLED -näytöillä olevia tietokoneita, joissa on mahdollisuus vaikuttaa myös laskentakaavaan. Joissain on ladattava akku tai itse vaihdettava paristo. Sekä lokien lukeminen tapahtuu kaapelilla tai langattomasti (Bluetooth). Myös päänäyttöä voi muokata tai värimaailmaa muuttaa mieleisekseen. Tästä kokonaisasetelmasta tulee mieleeni ehdottomasti matkapuhelinbisnes. Suomalainen Nokia oli matkapuhelinbisneksen uranuurtaja ja toi puhelimet kaikkien saataville, mutta samalla kun maailma kehittyi, Nokian insinööri ja suunnittelu eivät – käyttäjiä ei kuunneltu ja luotettiin vain siihen mitä oli aina tehty eli ei osattu olla rohkeita ja innovatiivisia. Lopputuloksena oli pilkkahinnalla myynti Microsoftille, kymmeniä tuhansia menetettyjä työpaikkoja Suomessa ja lopuksi koko brändin hiipuminen totaalisesti. Samalla tavalla koen Suunnon olevan; Suomalainen uranuurtaja henkilökohtaisten sukellustietokoneiden kehityksessä maailmassa, melkolailla kaikkien ensimmäinen sukellustietokone on ollut Suunto ja maailman ja tekniikan kehittyessä Suunto on jämähtänyt kehityksessä paikalleen luottaen peruskoneiden olevan suurin tulonlähde (kuten Nokiakin teki pitkälti vain peruskapuloita ns. ”kehittyville markkinoille”) tuoden oman LCD-näyttöisen koneensa markkinoille liian myöhään, ylihinnoiteltuna ja pitäen kiinni insinöörilähtöisestä toteutuksesta – ”Näin me mietittiin sen toimivan, näin sitä käytetään”. On surullista nähdä, että jo toinen huippuluokan kansainvälinen suomalainen yritys tekee tismalleen samat virheet tuotekehityksessä kuin matkapuhelinyrityskin eikä kuunnella kuluttajia tai tutkita markkinoita tarpeeksi tai tarkkailla mitä muut tekevät. Suunnon eduksi on sanottava se, että sukellustietokoneet ovat vain yksi sen tuotekategorioista ja edelleenkin ensimmäistä sukellustietokonettaan etsivälle paras valinta. Mutta ei varmasti kauan nimittäin markkinoilla on jo edullisempia koneita, joiden ominaisuukset, innovatiivisuus ja hinta-laatusuhde voittavat Suunnon peruskoneet (mm. puolalainen Genz). Nyt olisi Suunnon viimeinen mahdollisuus tehdä jotain ennenkuin kurssi lähtee toiseen suuntaan. Aseina olisi tuotteiden karsinta kahteen tai kolmeen päätuotteeseen; yksi perus ”karvalakkimalli” tietokone, joka olisi toteutettu oLED/LCD ruudulla, yksi rannekellomalli (mieluiten myös oLED/LCD) ja sitten se ”lippulaiva” malli, jossa kaikki herkut aloittelijasta tekniikkasukeltajalle ja luonnollisesti (oLED/LCD näytöllä). Kaikkiin malleihin ehdottomasti käyttöjärjestelmä uusiksi, uusi käyttöliittymä ja kaikissa malleissa mahdollisuus muokata laskentakaavaa (oletuksena voisi olla se Suunnon oma Suunto RGBM ja optioina Bühlmann GF ja VPM-B). Sitten Bluetooth yhteydet ja päälle vaihdettava paristo tai ladattava akku. Kaikki nämä ovat jo nykyisin muissa ja tuntuu myös, että digitaalinen kompassikin olisi hyvä laittaa uusiksi. Ehkä helpoiten homma hoituisi riskillä ja jonkun kilpailijan ostaminen kokonaan pois markkinoilta.

Shearwater Petrel 2

Monet tosissaan sukellusta harrastavat ystäväni hankkivat joko OSTC:n tai Shearwaterin LCD/oLED-tietokoneita kun niitä alkoi tulla markkinoille noin 2010 lähtien. Itse koin, että viime vuonna (2015) Vytec:ini alkoi vetää viimeisiään. Olihan koneella tehty yli 400 sukellusta, paristo vaihdettu pariin otteeseen ja mieli alkoi tehdä konetta, jossa kaikki oikeat ”rakennuspalikat” olivat kohdillaan. Tiesin, että tekniikkasukelluskouluttaja Paakkarisen Sami (Sampodive) on jälleenmyyjänä kanadalaiselle Shearwater Petrel 2:lle ja tiedän Samin olevan yksi maailmanluokan sukeltajista ja kouluttajista, joten päätin kysäistä häneltä mielipidettä ja sen perusteella ostaa hänen yrityksensä kautta Petrel omaksi.

Tietokone saapui joulukuun puolivälin jälkeen ja olen nyt (02/2016) päässyt sukeltamaan yli 30 kertaa Petrel:in kanssa. Olen ällistynyt; LCD-näyttö on päällä ja valaistuna koko sukelluksen ajan ja se on niin erottuva, että sukellusparinikin näkee sen muutaman metrin päästä. Päänäyttö on muokattavissa juuri sen näköiseksi kun sen itse haluan. Lokit luen Bluetoothilla suoraan Macille ja jatkossa kun softa vain valmistuu, pystyn reissussa lukemaan datan iPadille. Pariston vaihtokaan ei ole ongelma; AA-paristoja löytyy jokaisesta maailman kolkasta ja vaihdon voi tehdä alle minuutissa itse (yhden vaihdon olen jo tehnyt – Malediiveilla, aikaa meni todellakin alta minuutin…). Yksi litium AA-paristo kestää valmistajan mukaan n. 35 tuntia, joten aikalailla 20 sukellusta minulla – se on vuositasolla puolen vuoden dyykit minulla keskimäärin tai nyt kun Malediivien matkallani tuli tehtyä 28 dyykkiä, niin pariston vaihto oli edessä reissun puolivälin jälkeen. Laskentakaavaa voin itse säätää tai valinnaisesti ostaa toisen softan. Kaasuja voi olla 5 ja perinteisen nitroxin lisäksi kaasuna voi olla myös heliumpitoista miksausta. Koneessa on kaksi Piezo-näppäintä eli semisti hipaisukytkimiä, joiden operointi paksujen hanskojenkin kanssa onnistuu helposti. Miinuksena koneelle on koko ja hinta – kone ei nimittäin ole rannekellokokoa vaan tupakka-askin kokoinen palikka ja hintakin (820€) on melko korkea, mutta sukellettaessa kuivapuvulla koko ei ole liian iso ja hintakin on suhteellinen käsite koska niin paljon ominaisuuksia tästä koneesta löytyy. Ominaisuuksista mainitakseni – tilat: OC Rec – virkistyssukeltamiseen sopiva hetivalmis huoleton tila, jossa voi säätää suuntomaisesti kolmen konservatiivisuusasteen mukaisesti laskentakaavaa ja käyttää enintää kolmea kaasua. OC Tec – tekniikkasukeltamiseen sopiva tila, jossa monta kaasua (5) ja laskentakaavan (Bühlmann GF algoritmi tai optiona VPM-B maksullisena vaihtoehtona). CC INT -tila, rebesukeltajille (mallista riippuen joko integroitu tai jatkuva PO2 tarkkailu – tosin OC Tec:kin voi asettaa tarkkailemaan osapaineita – näin mulla. Sekä GAUGE tila eli mittaritila, joka näyttää sukellusaikaa ja syvyyttä eikä kone laske mitään vaan on bottomtimeri. Itse käytän siis tuota Tec -tilaa koska näyttötilan osaset voi määritellä ja säätää itse .

Koneen käyttöliittymä on varsin helppo koska kuten jo mainitsin, koneessa on kaksi kytkintä valikoissa liikkumiseen, on käyttöliittymäkin pakko olla simppeli. Varsinkin sukelluksen aikaset toiminnot esim. kaasuvaihdot ovat erinomaisen iisejä ja nopeita tehdä (Classic mode).

Tosiaan tulee olo, että joku olisi vihdoin kuunnellut sukeltajaa ja fiilis, että koneen on tehnyt sukeltaja toiselle sukeltajalle!

Odotin innolla maaliskuun matkaa Malediiveille ja sitä, miten hyvin Petrel sopii tropiikissa sukeltamiseen ja hyvin se sopi sinne. Kovaa rasitusta (3-4 sukellus per päivä) kone sai kestää, näyttö näkyi hyvin kirkkaassa vedessä päivälläkin ja eritoten nautin yösukelluksista kun ei tarvinnut erikseen valaista näyttöä, oikeastaan piti pistää näyttöä yösukelluksilla hämärämmäksi (cave), jottei se valaisisi liikaa!! 😀 Harmikseni vaan edelleenkään käyttämästäni nykyisestä lokisoftasta (MacDive) puuttuu iPadille skaalautuva versio, iPhone versio on jo, mutta mulla on Android älyluuri…. Olisi ollut mukavaa täytellä lokikirjaa reissussa kun varsinkin illalla oli luppoaikaa käydä läpi. Valmistajan oma lokisoftakin on ihan jees, mutta kärsii visuaalisuuden puutteesta eikä valmistaja ole tehnyt eikä tule tekemäänkään iOS tai Android -versioita pöytäkonesoftastaan. Edellämainitusta MacDivesta löytyy muuten sellainen muilta aloilta tuttu pilvitallennus mahdollisuus, että jos kotikoneeni (iMac) menee totaalisti solmuun, löytyvät sukellustietokanta kuitenkin DropBoxistani. Muutenkin voin vain suositella MacDivea. 20 USD sijoitus on ollut kyllä hintansa arvoinen
Käytin matkalla muuten erityisen konservatiivista asetusta GF 25/70 (OC Tec tila). Vertailun vuoksi Suunnon D6, joka käyttää Suunnon RGBM:n laskentamallia P0-asetuksella antoi suoranousuaikaa noin vartin enemmän. Montaa kertaa ei suoranousraja ylittynyt ja vain muutamilla sukelluksilla muutamalla minuutilla (1-2 min) ja ne olivat syväpysähdyksillä (deepstop) kuitattu tultaessa turvapysähdyssyvyyteen eli siinä vaiheessa kun Suunto alkoi kolmen minuutin turvapysähdyksen laskennan. Noh, yhden kerran Petrel antoi 8 minuutin dekopenaltit, mutta taisi olla kyllä pitkä altistus syvällä? Pari kertaa tuli tehtyä äkillinen parin metrin nousu kovien virtausten vuoksi. Näillä sukelluksilla Suunto kyllä antoi pahasti penaltia (katto 3 m, 1-2 minuuttia), mutta Petrel ei reagoinut näihin. Ainoa mikä jäi vähän ihmetyttämään Petrelin asetuksissa, oli se että olen asettanut 3 metriä viimeiseksi pysähdykseksi kun se tehdasasetuksissa on 6 m. Kuitenkin kerran tai pari nousin 5 metriin tekemään turvapysähdystä (Suunnon mukaisesti), kone alkoi valittamaan että missaan pysähdyksen ja pinnalla kone sitten ilmoitti, että olen rikkonut dekopysähdyksen rajan. Toisaalta Suunnon tapauksessa kone olisi mennyt tällaisesta 48 tunnin tilttiin ja ollut mittaritilassa, mutta Petrel halusi vain kuittaukseni OK? That’s it ja homma jatkuu. Näin pitää tekniikkasukellustietokoneen toimiakin! Tosiaan tulee olo, että joku olisi vihdoin kuunnellut sukeltajaa ja fiilis, että koneen on tehnyt sukeltaja toiselle sukeltajalle!

Myös jatkoa ajatellen, nyt minulla on sukellustietokone, joka sopii täysin tekniikkasukeltamiseen eli sukeltamiseen trimixillä. Heti kun löytyy sopiva väli, niin pitää suorittaa siis trimix-kurssikin.

Ainoa miiinus koko Petrelissä on sen koko. Se on järkälemäinen mötikkä ja varsinkin etelän sukelluksilla vähissä varusteissa se on aavistuksen liiankin iso. Viikko sen jälkeen kun olin Petrelini saanut, valmistaja julkisti uuden pienemmän version sukellustietokoneesta nimeltä Perdix joka on tismalleen samalla softalla ja screenillä, mutta tosiaankin huomattavasti pienempi, sulavamalla desingnilla. Pariston kestokin on valmistajan mukaan parempi kuin Petrelissä ja hinta kuitenkin sama. Jos vaan olisin tiennyt uutuuskoneesta niin olisin luultavammin hankkinut sen. Ohessa kuva vertailun vuoksi Malediiveilta:

shearwaterit

Shearwater Perdix (vas.), Shearwater Petrel 2 (oik.)

Matkaraporttia Malediiveilta osa 2

Tervetuloa lukemaan matkaraporttini osaa 2 Malediivien 10 päivän sukellussafarilta. Edellisen osan löydät täältä.

Tässä osassa keskityn kertomaan yleistä asiaa reissusta, aluksesta, sukeltajista, oppaista yms.

Keskiviikkona 9.3.2016 lähdimme matkaan North-Malén atollille ja edessämme olisi hieno kokemus, monta hienoa sukellusta ja monta uutta kertomusta sukelluskeskusteluihin. Blue o Twon moottorijahti M/Y Voyager on 37 metrinen paatti, jossa 26 sukeltajaa voivat majoittua. Alus oli aiemmin ollut Punaisella Merellä ja tuotu operaattorin Malediivien laivastoon viime vuoden puolella (?). Siinä on 3 majoituskerrosta ja vielä osittain katettu aurinkokansi porealtaineen. Täällä deck plan.
Hyttini oli alemmassa kerroksessa ja täytyy todeta, että ihan hyvävarusteinen pikku lukaali, jossa oli sopivasti tilaa vaatteille ja kaikelle tilpehöörille. Vinkkinä kaikille; ottakaa mukaan korvatulpat sillä jos naapuri kuorsaa, konehuone on seinän takana tai sitten ilmanvaihtokone on äänekäs – tulpat voivat pelastaa monen yön valvomisen eikä mitään niin veemäistä ole kuin monta päivää väsyneenä sukeltaminen ja vielä pitäis hymyilläkin? 😀 Onneks oli matkassa mukana tulppia eikä metelin takia tullut valvottua ainakaan. Toisaalta sukeltajat kyllä tietävät, että uni takuulla maistuu hyvin kun on tehnyt muutama sukellusta päivän aikana… 🙂

Sukelluksia päivässä on 3; ensimmäinen ennen aamiaista n. klo 07:00 (herätys 06:30 joka aamu), seuraava ennen lounasta 10:00 – 11:00 ja päivän virallinen viimeinen sukellus 15:00 hujakoilla. Reissulla oli mahdollisuus myös yösukelluksiin ja Blue O Two lupailee kolmea yösukellusta per viikko mikäli kohdevalinnat ja reitti natsaa. Me teimme vain kaksi mikä on harmi sillä tropiikin yösukellukset tarjoavat aina todella mielenkiintoista nähtävää; yöeläjät ovat baanalla, kilpikonnat nukkuvat koloissa, leijonakalat metsästävät pikkukaloja yms. Kokonaisuudessaan minulle kertyi 10 päivän aikana 28 sukellusta (1596 minuuttia, maksimikeskisyvyys 25.8 m), viimeisenä päivänä teimme vain 2 sukellusta koska ennen lentoa pitää olla 24 tuntia sukeltamatta ja varsinkin pitkän sukellussarjan jälkeen pidempikin aika on parempi.

Laivalla oli mahdollisuus nitroxiin lisähinnasta. Rajoittamaton paketti nitroxia 10 päivän sukelluksille maksoi 100 GBP eli noin 130 euroa. Itse koin tämä hinnan pikkasen liian korkeaksi ja päätin sukeltaa ihan perinteisellä paineilmalla vaikka nitrox toisi enemmän turvallisuutta pitkällä reissulla ja enemmän suoranousuaikaa. (Jos totta puhutaan niin onhan tuo melko edullista. 4,6 euroa per sukellus yngefär kun keskimäärin sukellusten pituus n. 57 minuuttia.) Noh, suoranousuajat paikkarilla eivät missään välissä ylittyneet (huolimatta konservatiivisista sukellustietokoneen asetuksista), mutta olisihan lisäturvallisuus ehkä ollut fiksua? Lisähintaan normikokoisten alumiinisäiliöiden (n. 12 l) olisi myös ollut saatavilla 15 litran terässäiliöt 80 GBP:n hintaan eli 105 euroa. Tämäkin olisi ollut fiksu valinta koska ei olisi tarvinnut lisätä lyijyä ja hengityskaasuakin olisi ollut 500-600 litraa enemmän ja varsinkin alussa ilmankulutukseni oli aivan tapissa huonon kuntoni ja flunssan takia ja vedin parin ekan päivän sukellukset valitettavan tappiin asti – ilmaa jäi 35 minuutin vedoilla vain noin 10-20 baria päästyäni kannelle. Kouluttajana en suosittele tällaista vaan reserviä pitää jättää kunnolla. Nyt kuitenkin selitin kaikille ja itselleni, että olen ”saita paskiainen”. Loppureissusta kulutus oli vähän palautunut normaalimmaksi – sukellusten kesto oli yli 60 minuuttia, keskisyvyys alempana ja pulloihin jäi se 50 baria. Muutakin ekstraa tottakai rahalla olisi saanut; tuplat, stage yms mutta pitää muistaa, että Malediiveilla laki määrää, että maksimi syvyys sukelluksilla on 30 metriä, sukellusaika n. 60 minuuttia, joten mitään tekniikkasukelluksia tuolla ei vedetä. Tämä kaiketi juontuu siihen ajatukseen, että maassa on paljon sukeltajia, jos homma ei olisi vahditumpaa sattuisi pönttökeikkoja hurumykke ja niitä pönttöjä ei ole kuitenkaan joka saarella vaan jos kakka niinsanotusti lävähtäisi tuulettimeen pirun kaukana Malén pöntöstä, voisi pelastusoperaatio viedä turhankin kauan aikaa – toisaalta ihan fiksua eikä kaiken kaikkiaan näkemäni perusteella siellä syvällä ollut oikein mitään nähtävääkään vaan kaikki kiva sijaitsi 20 metrin hujakoilla.
Operaattorin suureksi miinukseksi sanon, että heillä oli vain yksi happianalysaattori (Analox) ja nitikkasukeltajia yli parisen kymmentä, sukelluksia 3 päivässä. Mahtoiko tämä analysaattori näyttää oikein edes? Suomalaisella pariskunnalla, Juhalla ja Mirjamilla, oli oma analysaattori joka näytti jatkuvasti eri lukemia… Note to myself ja kaikille muille: Ota aina oma analysaattori mukaan ja tarkista ennen lähtöä, että se näyttää oikein arvoja! Jos on pienikin epäilys, että analysaattori näyttää vääriä arvoja, vaihda paristo ja happicelli!

Ruokailut tarjottiin kannelle kaksi sisältäen yleensä länsimaalaisen ja intialaisen ja paikallisen ruokakulttuurin antimia.  Yleensä sukellusten jälkeen tarjolla oli mehua ja päivän viimeisen dyykin jälkeen kokkipojat olivat leiponeet kakkuja, piirakoita, muffineita tai munkkeja. Joten eipä ainakaan nälkää tarvinnut nähdä. Perushintaan kuului rajoittamattomasti kylmää vettä, kuumaa vettä joko murukahviin tai teehen. Sekä keksejä. Virvoitusjuomat ja alkoholi maksoivat erikseen ja esim. olut-tölkki (Tiger) maksoi 4 USD. Yläkerran baarista löytyi kyllä valko- ja punaviiniä sekä valikoima peruskaatoviinoja (vodka, gin, tequila, viskiä, rommi). Itse en juonut reissun aikana kuin muutamat oluet ja pari cokista. Olinhan ’töissä’ eikä muutkaan suomalaiset mitään kupittelijoita olleet…
Tarjolla oli myös pari banaaniköynnöstä, josta sai mielensä mukaan käydä repimässä banskuja. Kukaan ei asiasta maininnut, mutta kun kolmannen päivän paikkeilla naapurit siitä kävivät harventamassa, niin uskalsimme mekin tehdä samoin.

Harmikseni voin jo sanoa ja vinkiksi muille, että pakatkaa mukaan sukellusmatkoille oma urheilupullo, johon voitte vesiautomaatista lorauttaa vettä. Me saimme puolen litran vesipullot saapuessamme laivalle ja niiden kanssa mentiin sitten loppupäivät -olisi ollut mielenkiintoista mittauttaa bakteeriarvot viimeisenä päivänä vesipullosta joka on lojunut ties missä, ja jota ei ole pesty kertaakaan. Olin sen verran ajatellut asiaa etukäteen, että kävin hakemassa urheiluliikkeessä ennen matkaa urheilujuomajauhetta pillerin muodossa, mutta eipä iso pilleri mahtunut vesipullon suusta sisään eikä kokonsa vuoksi ollut murskattavissakaan, joten sekoitus piti tehdä pikkumukeissa. Eli ensi kerralla note for myself: ota urheilujuomapullo, jossa iso suuaukko mukaan tai urheilujuomapulveria. Sinänsä hassua ettei tämän tasoisella operaattorilla ollut tarjolla urheilujuomaa tai siis elektrolyyttejä koska ihmiset ovat 24/7 alttiina trooppiselle lämmölle ja tarjottu vesi vain puhdistettua, jossa ei todellakaan ole mitään kivennäisaineita, suoloja tai sokereita, joten elektrolyyttien (urheilujuoman) nauttiminen on must näissä olosuhteissa. Kahviaddiktina olin pakannut mukaan XXL:stä kertakäyttö suodatinkahvia pari pussia ja se pelasti reissuni kun edes kahtena päivänä sain nauttia lähes autenttista suodatinkahvia paskan murukahvin sijaan.

M/Y Blue Voyager alusta seurasi yhteysalus, dhoni. Saapuessamme kohteille dhonilla mennään itse sukelluskohteelle ja takaisin. Dhonilla on myös täyttöasema ja sukellusvarusteemme säilytettiin siellä. Sinänsä kätevää, että pääalus pysyisi kuivempana eikä tarvitsisi kuunnella jatkuvaa kompressorin hurinaa kun matkatessamme kohteelta toiselle dhoni pysytteli turvallisen matkan päässä pääaluksesta jopa iltaisin.

Laivalla oli kaksi brittiläistä opasta ja operaattorin ’managereita’, pariskunta Alan ja Becky sekä firman videokuvaaja. Loput henkilökunnastamme oli paikallisia – suomalaisryhmälle osui paikallisopas ”TT” – kaveri, joka tiesi kohteet kuin omat taskunsa. Laivan henkilökunta oli hiljaista porukkaa ja eritoten tarjoilijaksi päätynyt kaveri oli eritoten ns. ”kyrpä otsassa” aamusta iltaan päivästä toiseen – hänen kasvoillaan ei ollut hymyä tai iloa ja se valitettavasti latisti tunnelmaa pahasti kun sukeltamisen osalta matkapäivien kohokohtia oli kuitenkin syöminen ja tarjoilija on joka päivä naama ”norsun vitulla”. Dhonin, yhteysaluksen, miehistössä oli kolme kaveri, jotka selvästikin olivat hauskoja, nauravia ja avuliaita niinkuin missä tahansa sukelluskohteessa aina.

Reissulle oli luvattu saari-BBQ, mutta emme grillanneet maissa vaan takakannella yhtenä iltana. Maissa kävimme hiekkasärkkäluodoilla kahtena iltana kääntymässä ja jälkeenpäin olisi voinut sen jättää tekemättä sillä näiden hiekkaluotojen hiekan alla oli mustaa öljyä joka jäi kiinni jalkoihin ja sitä myöten siirtyi vuoteeni lakanoihin…. ei kovin siistiä puuhaa… Ihan nasta pikku saari, mutta…

10376192_10153684837227600_7813178022666087676_n

Kuten jo aiemmin mainitsin laiva vetää 26 sukeltajaa. Meitä suomalaisia oli siis 7: nuoripari Anne ja Janne, jotka olivat toimineet divemastereina Ausseissa; Jorma – Ojamon yliloordi, Jorman vaimoke Päivi, jolla on yli 30 vuoden kokemus sukeltamisesta, delfiineistä ja hän on matkannut ympäri karttapalloa; Juha ja Mirjami, joiden sukellusura on lähes yhtä pitkä kuin minulla, mutta he olivat kokeneet lähestulkoon kaikki hienoimmat kohteet maailmassa ja olivat myös sukellusseuransa kouluttajia. Meillä synkkasi porukassa hyvin ja sen tietää aina silloin kuin jossain vaiheessa matkaa porukkaan pesiytyy joku hokema, jota toistetaan vielä viimeisellä hetkellä kun erotaan ennen matkan päättymistä ja ehkä vielä silloinkin kun ollaan kotona, mutta kukaan ei sitä kuitenkaan ymmärrä. Tämä meidän hokema ”Best corals in the world, best hard corals, best soft corals” juontui siihen, että matka edetessä brittioppaamme jaksoivat kohde toisensa jälkeen kehua kuinka tällä tulevalla kohteella korallit olivat maailman kauneimpia pehmytkoralleja tai maailman kauneimpia kovia koralleja – siis joka kerta löytyi aina vaan parempia? Siitä alkoikin tämä vitsi ja kaiken kaikkiaan oppaat yrittivät pelastaa tai paikata tai peittää sen tosiasian, että kohde oli pirun tylsä (lue: ei isoja kaloja tai otuksia). Yleensä myös kun kohteesta mainitaan ”nice and easy” tarkoittaa se suomeksi tylsää kohdetta, tylsää sukellusta. Nojoo, kun näkee jotain spesiaalia (valashai, mantoja, muita rauskuja tai parven haita, kilpikonnia), niin väkisinkin kohteet joissa ei näitä isoja ole vaan on koralleja ja pikku otuksia niin ovathan ne kokeneille sukeltajille vähän pakkopullaa.
19 sukeltajaa oli siis ei-suomalaisia – 17 brittiä, yksi eteläafrikkalainen ja yksi latvian kansalainen. Minulla oli kunnia jakaa hyttini eteläafrikkalaisen Seanin kanssa. Nuori heppu joka asuu Lontoossa, sukeltanut muutaman vuoden, viimeiset pari vuotta ahkerammin. Tulimme Seanin kanssa hyvin juttuun ja viimeisenä iltana hän kyseli minulta suosituksia mm. varustekokoonpanosta ja reguista – hän oli selvästikin huomannut kuinka suomalaisilla oli wingit ja Apeksin regut ja taidot olivat muuta porukkaa aivan omalla tasollaan. Noh, mä annoin vinkkiä ja suosituksia ja myös sen vinkin, että ole aina kriittinen kun joku suosittelee jotain ja muokata vinkki tai ohje paremmin omaan sukellukseen sopivaksi, kokeile asioita, tee asioita ja sen pohjalta muodosta oma näkemys asioista, varusteita yms. Tästä aasinsiltana – brittien puolella taitotaso oli karmaisevaa katseltavaa muutamien kohdalla. Varusteihin porukalle oli hyvin myyty kaiken maailman muovikrääsää, mutta oliko kukaan heidän kouluttaja koskaan miettinyt, että hyvä sukeltaja sukeltaa melko hyvin paskoillakin kamoilla? Kaikesta päätellen Fourth Element on todella brittiläinen brändi ja monella olikin tämän valmistajan viimeisintä huutoa olevat releet. Ei siinä mitään, mullakin oli matkassa Fourthin huppu ja nepparikengät, joita muillakin näytti olevan. Kannattaa muuten merkitä omat varusteet hyvin ennen reissua!
Niin ja keski-ikä porukassa taisi olla 50 puolivälin paikkeilla… Ei sinänsä britit on hauskaa porukkaa – pidämmehän brittiläisestä huumorista Suomessa (Monty Python, Mr Bean, Little Britain yms).  Ehkä koko reissun hienoin momentti oli kun kolmantena päivänä sukellusten jälkeen pamahdin suihkun raikkaana, puhtaat vaatteet päällä hakemaan kakkosdeckin kuumavesiautomaatilta kuumaa vettä teehen ja koko porukan nestori, ehkä jotain 70 v pappa toikaisee nähdessään mun Iron Maidenin ”Piece of Mind” -bändipaidan – ”I like your shirt very much” 😀 Ei edes kommentit muilta briteiltä trimmistäni tai peruutuspotkuistani saanut tällaista reaktiota.

Malediiveilla vaaditaan liveaboardeilla sukeltajilta jonkin verran kokemusta. Oikeaan aikaan, oikeassa paikassa on todella kovat virtaukset ja kokemattomat ja huonokuntoiset sukeltajat voivat asettaa itsensä vaaraan. Minä, alussa huonokuntoisena, en ollut hyvä esimerkki, mutta kokeneena sukeltajana pystyin arvioimaan mitä tehdä ja mitä jättää tekemättä. Vielä huonompaa oli eräs brittipariskunta joka oli lähtenyt ihan peruskurssipohjalta ja viimeisistä sukelluksista oli jo muutama vuosi aikaa. Varusteet olivat tiptop, mutta kun näin paljonko pariskunnan nainen laittoi lyijyä vyölle, näin jo ”punaista”. En lähtenyt oikomaan tilannetta koska en ollut siinä tilassa vaan katselin vain vierestä ihmetellen. Vedessä rouva oli sukeltajan irvikuva – trimmi kuin vesijuoksijalla ja potkutekniikka vaikutti siltä, että ihan kuin rouva olisi ollut polkemassa pyörää eli siis kaikin puolin aivan hanurista. Ilmeisesti pariskunta tajusi tämän itsekkin, että ovat väärässä paikassa väärään aikaan ja epätoivoisesti heille alettiin järkkäämään jatkokurssia (PADI AOWD). Tässä kohdin :facepalm: eli ei helvetti – ennakkovaatimuksena reissulle oli kokemus keskinkertaisesta hyvään eikä mitään aloittelijatasoa.  Mietin, että mitäköhän tästä seuraa? Eipä seurannut mitään hyvää – kouluttajana heille toimi brittioppaista Becky joka kyllä hoiti tietopuolen ihan jees (sivusta seuranneena), mutta sitten kun hän ehdotti adventureita tyypeille niin heittoina oli kalantunnistus, virtasukellus, venesukellus sekä pakolliset syvä- ja navigaatiosukellus. Ei hitto jos mä olisin näiden tyyppien kouluttajana ollut niin ekaksi oltaisiin lähdetty nosteenhallinnasta ja eritoten sukellusasentoa treenailtu laivan kannella lisäten siihen sen verran potkutekniikoita ja treenattu kuivalla niitäkin ja heidänkin sukellusloman loppu olisi voinut olla jotenkin pelastettavissa, mutta ei…. kalantunnistus… VMP sanon minä…. 😦
Kouluttaja jaksoi pari sukellusta niiden kanssa uhrata, mutta kun tarkoituksena on liidata muutakin porukkaa samalla niin kaikkihan siinä kärsi. Ehkä mielenpainuvampana oli yksi seinämäsukellus, jossa rouva jo 10 minuutin kohdalla alkaa kaivamaan poijua esille ja kelaa taskusta virtauksessa, mies katsoo aivan typeränä vierestä ”tumput suorana” ja me suomalaisporukkana tarkkailemme tätä spedeilyä tarkasti etäisyyden päästä. Rouvalla kova työ pitää itseään menemästä syvemmälle, hengitys on kuitenkin jokseekin normaalia, katse maskin takaa kyllä keskittynyt muttei panikoiva. Kuitenkin hän vajoaa pikkusen syvemmälle, päätin tarkkailla ja jos homma eskaloituisi, menisin väliin – meistä suomalaisista tilanteen koki erittäin vakavaksi divemaster-pariskunnan toinen osapuoli ja lähtikin auttamaan rouvaa ja lisäämään ilmaa rouvan bcd:hen, jolloin poijuhomma vähän helpottui. Homman jälkipyykkinä oli kuitenkin – rouva jätti sukeltamisen vähemmälle, lähti vain niille ”nice and easy” -sukelluksille ja herra suoritti kurssinsa loppuun jotenkuten – ehkä. Vähän jälkikäteen mietitytti, että olisiko aiheellista ollut ihan alussa pistää sillä ensimmäisellä ns. tarkastussukelluksella jokainen tyyppi sellaiseen syyniin, että pystyvät todistamaan nosteenhallintansa ja poijutaidot, jotta ”läheltäpiti”-tapausta ei olisi tarvinnut todistaa omin silmin. Ihan aikuisten oikeesti…. Toiseksi, että kun aletaan vetämään kurssia melkeinpä hatusta ja puskista ja sukeltajia on 26 kpl, oppaita 3 kpl – oppaista paikalliskaveri ”TT” joutui jo neljäntenä päivänä lopettamaan koska hänen korvansa oli muurautunut umpeen (erittäin paha tulehdus) ja Alanilla oli selkä ongelmia eikä siksi pysty sukeltamaan kaikkia sukelluksia edes heti ensimmäisinä päivinä – niin kannattiko kurssia edes miehistövajeen takia aloittaa vaan olisi sanonut nätisti, että no can do koska olishan toi tädille olisi voinut sattua pahemminkin ja silloin kaikki reissu olisi ellei sitten täysi over niin ainakin menttaalitasolla over kun matkassa on yksi raato tullut. Money talks ja bullshit walks…
Eipä meille (omasta mielestäni) osunut mitään ihan vallan mahdottomia virtauksia kohdalle – pari sellaista oikein kovaa ja yhden kerran havaittavissa oli virtaukset, jotka tulivat ylhäältä ja veivät alaspäin. Hetken päästä virtaus muuttikin suuntaa ja vietti ylöspäin. Mutkan jälkeen olitkin vastavirrassa kun sitten hetken päästä olitkin samaan suuntaan mentäessä matkustajana… Hassua… olin kyllä odottanut jotain kauheampaa.

Omista varusteista vielä; Mukana matkassa oli alumiinen selkälevy (Agir) + OMS:n wingi ja sinkkuadapteri, Apeksin pitkäletkulla varustettu sinkkusetti, kanisterivalo, Ursuitin jet finit, 4 elementin neppari bootsit, SeacSubin rashguard ja kolmet uikkarit. Siihen päälle vielä parit maskit ja poijut. Snorkkelikin oli valashai-snorkkelointia varten messissä – yhtenä päivänä käytössä kuitenkin. Lämpötilat eivät tuottaneet ongelmia – vedessä lämpötilat vaihtelivat 29-30 välillä, joten märkäpuku mulle olisi ollut tukala kapistus. 5 mm:n huppua aloitin käyttämään puolen reissun kohdalla kun huomasin kuinka paljon helpommin paineentasaaminen onnistui, korvat olivat paremmassa kunnossa ja maskiinkin tuli vähemmän vettä sisälle kun muutaman päivän jälkeen kamat alkoivat olla aika suolassa. Eli huppua en käyttänyt lämpöisyyden vuoksi vaan käytännöllisyyden ja paremman tasaamisen vuoksi. Kylmä tuli ainoastaan toisen päivän viimeisellä dyykillä jossa kökittiin 40 minuuttia paikallaan mantarauskuja bongailen.
Kyllä tuo lämmönsieto on henkilökohtainen juttu – jos olet vilulle altis, ota 3 mm:n kokopuku ja huppu, jos taasen olet kuten minä, vuorattu traanilla – ehkäpä rashguard ja shortsit ovat tarpeeksi…? Vähemmän kiloja matkaan, mutta monta sukellusta päivässä tropiikissakin voi olla ikävä kokemus jos on kylmä tai kylmä tulee helposti… Toisaalta Malediiveille saa viedä ainakin Turkish Airlinesilla 30 kiloa ruumassa ja 8 kiloa käsimatkatavaroissa. Dive Travel Finlandin asiakkaat saavat tänä vuonna (2016) viedä tuplaten ilman lisäkustannuksia, joten isommat kamerasetitkin tulee varmasti poimittua mukaan eikä tarvitse olla jättämättä ylimääräisiä varavarusteita – kunhan vaan jaksaa itse roudata omat kamat. Ai niin pieni muistutus omien varusteiden omistajille – vaikka M/Y Blue Voyagerinkin miehistö oli kovin avulias ja sukellusten päätteeksi lupasi pestä varusteet niin minun reguni oli pesty myös sisältä eli regun sisälle oli päässyt vettä 😦 Regu on nyt huoltokunnossa eikä sitä voi käyttää kunnes se on täysin huollettu. Eli älä koskaan anna ulkopuolisten pestä regujasi, hoida niiden peseminen itse!

Lopuksi Malediivien säästä yleisesti; Itse mukamas kokeneena matkailijana olin varautunut paahteeseen aurinkovoiteella, jossa suojakerroin oli 20. Paha virhearvionti – vaikka olen tumma heppu ja enkä pigmenttivikainen albiino, niin SK 20 oli liian pehmeää kamaa ja jo puolen tunnin altistuksen seurauksena nahka oli kivasti (epämiellyttävästi) punainen. Note to myself osa 2: kun lähdet päiväntasaajan tuntumaan, ota mukaan aurinkorasvaa, jonka suojakerroin 30!

Tässäpä tätä, seuraavassa numerossa päästään itse reittiin, kohteisiin, sukeltamaan – hope so….

Kausi 2014 avattu – siis kotimaassa

Noniin, viimeisetkin lumen rippeet on kohta saatettu muistoihin ja on aika valmisKoh Haa Lagoon, parasta Etelä-Thaimaassatautua kesäkauden sukelluksiin. Go Down oli kolme kuukautta talvikaudella kiinni koska Villehän se lähti Thaimaahan kouluttamaan ja ohjaamaan Raya Diversilla. Kolmen kuukauden aikana sukellustietokoneeseen pöllähti noin 130 sukellusta, tilastoihin monta uutta kortitettua sukeltajaa ja muistoihin jäi monet naurut mielettömän hyvistä asiakkaista sekä järjettömän kovista työkavereista.
Konkreettisena tulijaisina reissulta oli MSDT luokitus eli Master Scuba Diver Trainer sekä monta uutta erikoiskurssia, jotka jo nyt ovat Go Downin valikoimissa:

Jo ennen Thaimaan reissua valikoimissa oli nitrox ja nosteenhallinta erikoiskurssit.

Mikäli ensi talven etelän reissu on varattu ja sukelluskortitus puuttuu niin suosittelen kokemuksesta suorittamaan peruskurssin siirtopapereilla jo Suomessa. Tällöin tehdään kurssiluennot, loppukoe ja allasosuudet Suomessa ja perillä kohteessa mennään siihen isompaan altaaseen eli mereen hoitamaan sinetti päälle ja jää aikaa myös lomailuun tai vielä paremmin aikaa sukeltaa enemmän! Tuossa muutama viikko sitten näin tehtiinkin kun Anu lähtee Egyptiin sukeltamaan viikoksi DTF:n Radikal Resor partyboat-livarille maaliskuun vaihteessa.

Ei muutakuin let’s GO DOWN ihmiset!

Ota yhteyttä tästä.