Matkaraporttia Malediiveilta osa 2

Posted on by
Vastaus

Tervetuloa lukemaan matkaraporttini osaa 2 Malediivien 10 päivän sukellussafarilta. Edellisen osan löydät täältä.

Tässä osassa keskityn kertomaan yleistä asiaa reissusta, aluksesta, sukeltajista, oppaista yms.

Keskiviikkona 9.3.2016 lähdimme matkaan North-Malén atollille ja edessämme olisi hieno kokemus, monta hienoa sukellusta ja monta uutta kertomusta sukelluskeskusteluihin. Blue o Twon moottorijahti M/Y Voyager on 37 metrinen paatti, jossa 26 sukeltajaa voivat majoittua. Alus oli aiemmin ollut Punaisella Merellä ja tuotu operaattorin Malediivien laivastoon viime vuoden puolella (?). Siinä on 3 majoituskerrosta ja vielä osittain katettu aurinkokansi porealtaineen. Täällä deck plan.
Hyttini oli alemmassa kerroksessa ja täytyy todeta, että ihan hyvävarusteinen pikku lukaali, jossa oli sopivasti tilaa vaatteille ja kaikelle tilpehöörille. Vinkkinä kaikille; ottakaa mukaan korvatulpat sillä jos naapuri kuorsaa, konehuone on seinän takana tai sitten ilmanvaihtokone on äänekäs – tulpat voivat pelastaa monen yön valvomisen eikä mitään niin veemäistä ole kuin monta päivää väsyneenä sukeltaminen ja vielä pitäis hymyilläkin? 😀 Onneks oli matkassa mukana tulppia eikä metelin takia tullut valvottua ainakaan. Toisaalta sukeltajat kyllä tietävät, että uni takuulla maistuu hyvin kun on tehnyt muutama sukellusta päivän aikana… 🙂

Sukelluksia päivässä on 3; ensimmäinen ennen aamiaista n. klo 07:00 (herätys 06:30 joka aamu), seuraava ennen lounasta 10:00 – 11:00 ja päivän virallinen viimeinen sukellus 15:00 hujakoilla. Reissulla oli mahdollisuus myös yösukelluksiin ja Blue O Two lupailee kolmea yösukellusta per viikko mikäli kohdevalinnat ja reitti natsaa. Me teimme vain kaksi mikä on harmi sillä tropiikin yösukellukset tarjoavat aina todella mielenkiintoista nähtävää; yöeläjät ovat baanalla, kilpikonnat nukkuvat koloissa, leijonakalat metsästävät pikkukaloja yms. Kokonaisuudessaan minulle kertyi 10 päivän aikana 28 sukellusta (1596 minuuttia, maksimikeskisyvyys 25.8 m), viimeisenä päivänä teimme vain 2 sukellusta koska ennen lentoa pitää olla 24 tuntia sukeltamatta ja varsinkin pitkän sukellussarjan jälkeen pidempikin aika on parempi.

Laivalla oli mahdollisuus nitroxiin lisähinnasta. Rajoittamaton paketti nitroxia 10 päivän sukelluksille maksoi 100 GBP eli noin 130 euroa. Itse koin tämä hinnan pikkasen liian korkeaksi ja päätin sukeltaa ihan perinteisellä paineilmalla vaikka nitrox toisi enemmän turvallisuutta pitkällä reissulla ja enemmän suoranousuaikaa. (Jos totta puhutaan niin onhan tuo melko edullista. 4,6 euroa per sukellus yngefär kun keskimäärin sukellusten pituus n. 57 minuuttia.) Noh, suoranousuajat paikkarilla eivät missään välissä ylittyneet (huolimatta konservatiivisista sukellustietokoneen asetuksista), mutta olisihan lisäturvallisuus ehkä ollut fiksua? Lisähintaan normikokoisten alumiinisäiliöiden (n. 12 l) olisi myös ollut saatavilla 15 litran terässäiliöt 80 GBP:n hintaan eli 105 euroa. Tämäkin olisi ollut fiksu valinta koska ei olisi tarvinnut lisätä lyijyä ja hengityskaasuakin olisi ollut 500-600 litraa enemmän ja varsinkin alussa ilmankulutukseni oli aivan tapissa huonon kuntoni ja flunssan takia ja vedin parin ekan päivän sukellukset valitettavan tappiin asti – ilmaa jäi 35 minuutin vedoilla vain noin 10-20 baria päästyäni kannelle. Kouluttajana en suosittele tällaista vaan reserviä pitää jättää kunnolla. Nyt kuitenkin selitin kaikille ja itselleni, että olen ”saita paskiainen”. Loppureissusta kulutus oli vähän palautunut normaalimmaksi – sukellusten kesto oli yli 60 minuuttia, keskisyvyys alempana ja pulloihin jäi se 50 baria. Muutakin ekstraa tottakai rahalla olisi saanut; tuplat, stage yms mutta pitää muistaa, että Malediiveilla laki määrää, että maksimi syvyys sukelluksilla on 30 metriä, sukellusaika n. 60 minuuttia, joten mitään tekniikkasukelluksia tuolla ei vedetä. Tämä kaiketi juontuu siihen ajatukseen, että maassa on paljon sukeltajia, jos homma ei olisi vahditumpaa sattuisi pönttökeikkoja hurumykke ja niitä pönttöjä ei ole kuitenkaan joka saarella vaan jos kakka niinsanotusti lävähtäisi tuulettimeen pirun kaukana Malén pöntöstä, voisi pelastusoperaatio viedä turhankin kauan aikaa – toisaalta ihan fiksua eikä kaiken kaikkiaan näkemäni perusteella siellä syvällä ollut oikein mitään nähtävääkään vaan kaikki kiva sijaitsi 20 metrin hujakoilla.
Operaattorin suureksi miinukseksi sanon, että heillä oli vain yksi happianalysaattori (Analox) ja nitikkasukeltajia yli parisen kymmentä, sukelluksia 3 päivässä. Mahtoiko tämä analysaattori näyttää oikein edes? Suomalaisella pariskunnalla, Juhalla ja Mirjamilla, oli oma analysaattori joka näytti jatkuvasti eri lukemia… Note to myself ja kaikille muille: Ota aina oma analysaattori mukaan ja tarkista ennen lähtöä, että se näyttää oikein arvoja! Jos on pienikin epäilys, että analysaattori näyttää vääriä arvoja, vaihda paristo ja happicelli!

Ruokailut tarjottiin kannelle kaksi sisältäen yleensä länsimaalaisen ja intialaisen ja paikallisen ruokakulttuurin antimia.  Yleensä sukellusten jälkeen tarjolla oli mehua ja päivän viimeisen dyykin jälkeen kokkipojat olivat leiponeet kakkuja, piirakoita, muffineita tai munkkeja. Joten eipä ainakaan nälkää tarvinnut nähdä. Perushintaan kuului rajoittamattomasti kylmää vettä, kuumaa vettä joko murukahviin tai teehen. Sekä keksejä. Virvoitusjuomat ja alkoholi maksoivat erikseen ja esim. olut-tölkki (Tiger) maksoi 4 USD. Yläkerran baarista löytyi kyllä valko- ja punaviiniä sekä valikoima peruskaatoviinoja (vodka, gin, tequila, viskiä, rommi). Itse en juonut reissun aikana kuin muutamat oluet ja pari cokista. Olinhan ’töissä’ eikä muutkaan suomalaiset mitään kupittelijoita olleet…
Tarjolla oli myös pari banaaniköynnöstä, josta sai mielensä mukaan käydä repimässä banskuja. Kukaan ei asiasta maininnut, mutta kun kolmannen päivän paikkeilla naapurit siitä kävivät harventamassa, niin uskalsimme mekin tehdä samoin.

Harmikseni voin jo sanoa ja vinkiksi muille, että pakatkaa mukaan sukellusmatkoille oma urheilupullo, johon voitte vesiautomaatista lorauttaa vettä. Me saimme puolen litran vesipullot saapuessamme laivalle ja niiden kanssa mentiin sitten loppupäivät -olisi ollut mielenkiintoista mittauttaa bakteeriarvot viimeisenä päivänä vesipullosta joka on lojunut ties missä, ja jota ei ole pesty kertaakaan. Olin sen verran ajatellut asiaa etukäteen, että kävin hakemassa urheiluliikkeessä ennen matkaa urheilujuomajauhetta pillerin muodossa, mutta eipä iso pilleri mahtunut vesipullon suusta sisään eikä kokonsa vuoksi ollut murskattavissakaan, joten sekoitus piti tehdä pikkumukeissa. Eli ensi kerralla note for myself: ota urheilujuomapullo, jossa iso suuaukko mukaan tai urheilujuomapulveria. Sinänsä hassua ettei tämän tasoisella operaattorilla ollut tarjolla urheilujuomaa tai siis elektrolyyttejä koska ihmiset ovat 24/7 alttiina trooppiselle lämmölle ja tarjottu vesi vain puhdistettua, jossa ei todellakaan ole mitään kivennäisaineita, suoloja tai sokereita, joten elektrolyyttien (urheilujuoman) nauttiminen on must näissä olosuhteissa. Kahviaddiktina olin pakannut mukaan XXL:stä kertakäyttö suodatinkahvia pari pussia ja se pelasti reissuni kun edes kahtena päivänä sain nauttia lähes autenttista suodatinkahvia paskan murukahvin sijaan.

M/Y Blue Voyager alusta seurasi yhteysalus, dhoni. Saapuessamme kohteille dhonilla mennään itse sukelluskohteelle ja takaisin. Dhonilla on myös täyttöasema ja sukellusvarusteemme säilytettiin siellä. Sinänsä kätevää, että pääalus pysyisi kuivempana eikä tarvitsisi kuunnella jatkuvaa kompressorin hurinaa kun matkatessamme kohteelta toiselle dhoni pysytteli turvallisen matkan päässä pääaluksesta jopa iltaisin.

Laivalla oli kaksi brittiläistä opasta ja operaattorin ’managereita’, pariskunta Alan ja Becky sekä firman videokuvaaja. Loput henkilökunnastamme oli paikallisia – suomalaisryhmälle osui paikallisopas ”TT” – kaveri, joka tiesi kohteet kuin omat taskunsa. Laivan henkilökunta oli hiljaista porukkaa ja eritoten tarjoilijaksi päätynyt kaveri oli eritoten ns. ”kyrpä otsassa” aamusta iltaan päivästä toiseen – hänen kasvoillaan ei ollut hymyä tai iloa ja se valitettavasti latisti tunnelmaa pahasti kun sukeltamisen osalta matkapäivien kohokohtia oli kuitenkin syöminen ja tarjoilija on joka päivä naama ”norsun vitulla”. Dhonin, yhteysaluksen, miehistössä oli kolme kaveri, jotka selvästikin olivat hauskoja, nauravia ja avuliaita niinkuin missä tahansa sukelluskohteessa aina.

Reissulle oli luvattu saari-BBQ, mutta emme grillanneet maissa vaan takakannella yhtenä iltana. Maissa kävimme hiekkasärkkäluodoilla kahtena iltana kääntymässä ja jälkeenpäin olisi voinut sen jättää tekemättä sillä näiden hiekkaluotojen hiekan alla oli mustaa öljyä joka jäi kiinni jalkoihin ja sitä myöten siirtyi vuoteeni lakanoihin…. ei kovin siistiä puuhaa… Ihan nasta pikku saari, mutta…

10376192_10153684837227600_7813178022666087676_n

Kuten jo aiemmin mainitsin laiva vetää 26 sukeltajaa. Meitä suomalaisia oli siis 7: nuoripari Anne ja Janne, jotka olivat toimineet divemastereina Ausseissa; Jorma – Ojamon yliloordi, Jorman vaimoke Päivi, jolla on yli 30 vuoden kokemus sukeltamisesta, delfiineistä ja hän on matkannut ympäri karttapalloa; Juha ja Mirjami, joiden sukellusura on lähes yhtä pitkä kuin minulla, mutta he olivat kokeneet lähestulkoon kaikki hienoimmat kohteet maailmassa ja olivat myös sukellusseuransa kouluttajia. Meillä synkkasi porukassa hyvin ja sen tietää aina silloin kuin jossain vaiheessa matkaa porukkaan pesiytyy joku hokema, jota toistetaan vielä viimeisellä hetkellä kun erotaan ennen matkan päättymistä ja ehkä vielä silloinkin kun ollaan kotona, mutta kukaan ei sitä kuitenkaan ymmärrä. Tämä meidän hokema ”Best corals in the world, best hard corals, best soft corals” juontui siihen, että matka edetessä brittioppaamme jaksoivat kohde toisensa jälkeen kehua kuinka tällä tulevalla kohteella korallit olivat maailman kauneimpia pehmytkoralleja tai maailman kauneimpia kovia koralleja – siis joka kerta löytyi aina vaan parempia? Siitä alkoikin tämä vitsi ja kaiken kaikkiaan oppaat yrittivät pelastaa tai paikata tai peittää sen tosiasian, että kohde oli pirun tylsä (lue: ei isoja kaloja tai otuksia). Yleensä myös kun kohteesta mainitaan ”nice and easy” tarkoittaa se suomeksi tylsää kohdetta, tylsää sukellusta. Nojoo, kun näkee jotain spesiaalia (valashai, mantoja, muita rauskuja tai parven haita, kilpikonnia), niin väkisinkin kohteet joissa ei näitä isoja ole vaan on koralleja ja pikku otuksia niin ovathan ne kokeneille sukeltajille vähän pakkopullaa.
19 sukeltajaa oli siis ei-suomalaisia – 17 brittiä, yksi eteläafrikkalainen ja yksi latvian kansalainen. Minulla oli kunnia jakaa hyttini eteläafrikkalaisen Seanin kanssa. Nuori heppu joka asuu Lontoossa, sukeltanut muutaman vuoden, viimeiset pari vuotta ahkerammin. Tulimme Seanin kanssa hyvin juttuun ja viimeisenä iltana hän kyseli minulta suosituksia mm. varustekokoonpanosta ja reguista – hän oli selvästikin huomannut kuinka suomalaisilla oli wingit ja Apeksin regut ja taidot olivat muuta porukkaa aivan omalla tasollaan. Noh, mä annoin vinkkiä ja suosituksia ja myös sen vinkin, että ole aina kriittinen kun joku suosittelee jotain ja muokata vinkki tai ohje paremmin omaan sukellukseen sopivaksi, kokeile asioita, tee asioita ja sen pohjalta muodosta oma näkemys asioista, varusteita yms. Tästä aasinsiltana – brittien puolella taitotaso oli karmaisevaa katseltavaa muutamien kohdalla. Varusteihin porukalle oli hyvin myyty kaiken maailman muovikrääsää, mutta oliko kukaan heidän kouluttaja koskaan miettinyt, että hyvä sukeltaja sukeltaa melko hyvin paskoillakin kamoilla? Kaikesta päätellen Fourth Element on todella brittiläinen brändi ja monella olikin tämän valmistajan viimeisintä huutoa olevat releet. Ei siinä mitään, mullakin oli matkassa Fourthin huppu ja nepparikengät, joita muillakin näytti olevan. Kannattaa muuten merkitä omat varusteet hyvin ennen reissua!
Niin ja keski-ikä porukassa taisi olla 50 puolivälin paikkeilla… Ei sinänsä britit on hauskaa porukkaa – pidämmehän brittiläisestä huumorista Suomessa (Monty Python, Mr Bean, Little Britain yms).  Ehkä koko reissun hienoin momentti oli kun kolmantena päivänä sukellusten jälkeen pamahdin suihkun raikkaana, puhtaat vaatteet päällä hakemaan kakkosdeckin kuumavesiautomaatilta kuumaa vettä teehen ja koko porukan nestori, ehkä jotain 70 v pappa toikaisee nähdessään mun Iron Maidenin ”Piece of Mind” -bändipaidan – ”I like your shirt very much” 😀 Ei edes kommentit muilta briteiltä trimmistäni tai peruutuspotkuistani saanut tällaista reaktiota.

Malediiveilla vaaditaan liveaboardeilla sukeltajilta jonkin verran kokemusta. Oikeaan aikaan, oikeassa paikassa on todella kovat virtaukset ja kokemattomat ja huonokuntoiset sukeltajat voivat asettaa itsensä vaaraan. Minä, alussa huonokuntoisena, en ollut hyvä esimerkki, mutta kokeneena sukeltajana pystyin arvioimaan mitä tehdä ja mitä jättää tekemättä. Vielä huonompaa oli eräs brittipariskunta joka oli lähtenyt ihan peruskurssipohjalta ja viimeisistä sukelluksista oli jo muutama vuosi aikaa. Varusteet olivat tiptop, mutta kun näin paljonko pariskunnan nainen laittoi lyijyä vyölle, näin jo ”punaista”. En lähtenyt oikomaan tilannetta koska en ollut siinä tilassa vaan katselin vain vierestä ihmetellen. Vedessä rouva oli sukeltajan irvikuva – trimmi kuin vesijuoksijalla ja potkutekniikka vaikutti siltä, että ihan kuin rouva olisi ollut polkemassa pyörää eli siis kaikin puolin aivan hanurista. Ilmeisesti pariskunta tajusi tämän itsekkin, että ovat väärässä paikassa väärään aikaan ja epätoivoisesti heille alettiin järkkäämään jatkokurssia (PADI AOWD). Tässä kohdin :facepalm: eli ei helvetti – ennakkovaatimuksena reissulle oli kokemus keskinkertaisesta hyvään eikä mitään aloittelijatasoa.  Mietin, että mitäköhän tästä seuraa? Eipä seurannut mitään hyvää – kouluttajana heille toimi brittioppaista Becky joka kyllä hoiti tietopuolen ihan jees (sivusta seuranneena), mutta sitten kun hän ehdotti adventureita tyypeille niin heittoina oli kalantunnistus, virtasukellus, venesukellus sekä pakolliset syvä- ja navigaatiosukellus. Ei hitto jos mä olisin näiden tyyppien kouluttajana ollut niin ekaksi oltaisiin lähdetty nosteenhallinnasta ja eritoten sukellusasentoa treenailtu laivan kannella lisäten siihen sen verran potkutekniikoita ja treenattu kuivalla niitäkin ja heidänkin sukellusloman loppu olisi voinut olla jotenkin pelastettavissa, mutta ei…. kalantunnistus… VMP sanon minä…. 😦
Kouluttaja jaksoi pari sukellusta niiden kanssa uhrata, mutta kun tarkoituksena on liidata muutakin porukkaa samalla niin kaikkihan siinä kärsi. Ehkä mielenpainuvampana oli yksi seinämäsukellus, jossa rouva jo 10 minuutin kohdalla alkaa kaivamaan poijua esille ja kelaa taskusta virtauksessa, mies katsoo aivan typeränä vierestä ”tumput suorana” ja me suomalaisporukkana tarkkailemme tätä spedeilyä tarkasti etäisyyden päästä. Rouvalla kova työ pitää itseään menemästä syvemmälle, hengitys on kuitenkin jokseekin normaalia, katse maskin takaa kyllä keskittynyt muttei panikoiva. Kuitenkin hän vajoaa pikkusen syvemmälle, päätin tarkkailla ja jos homma eskaloituisi, menisin väliin – meistä suomalaisista tilanteen koki erittäin vakavaksi divemaster-pariskunnan toinen osapuoli ja lähtikin auttamaan rouvaa ja lisäämään ilmaa rouvan bcd:hen, jolloin poijuhomma vähän helpottui. Homman jälkipyykkinä oli kuitenkin – rouva jätti sukeltamisen vähemmälle, lähti vain niille ”nice and easy” -sukelluksille ja herra suoritti kurssinsa loppuun jotenkuten – ehkä. Vähän jälkikäteen mietitytti, että olisiko aiheellista ollut ihan alussa pistää sillä ensimmäisellä ns. tarkastussukelluksella jokainen tyyppi sellaiseen syyniin, että pystyvät todistamaan nosteenhallintansa ja poijutaidot, jotta ”läheltäpiti”-tapausta ei olisi tarvinnut todistaa omin silmin. Ihan aikuisten oikeesti…. Toiseksi, että kun aletaan vetämään kurssia melkeinpä hatusta ja puskista ja sukeltajia on 26 kpl, oppaita 3 kpl – oppaista paikalliskaveri ”TT” joutui jo neljäntenä päivänä lopettamaan koska hänen korvansa oli muurautunut umpeen (erittäin paha tulehdus) ja Alanilla oli selkä ongelmia eikä siksi pysty sukeltamaan kaikkia sukelluksia edes heti ensimmäisinä päivinä – niin kannattiko kurssia edes miehistövajeen takia aloittaa vaan olisi sanonut nätisti, että no can do koska olishan toi tädille olisi voinut sattua pahemminkin ja silloin kaikki reissu olisi ellei sitten täysi over niin ainakin menttaalitasolla over kun matkassa on yksi raato tullut. Money talks ja bullshit walks…
Eipä meille (omasta mielestäni) osunut mitään ihan vallan mahdottomia virtauksia kohdalle – pari sellaista oikein kovaa ja yhden kerran havaittavissa oli virtaukset, jotka tulivat ylhäältä ja veivät alaspäin. Hetken päästä virtaus muuttikin suuntaa ja vietti ylöspäin. Mutkan jälkeen olitkin vastavirrassa kun sitten hetken päästä olitkin samaan suuntaan mentäessä matkustajana… Hassua… olin kyllä odottanut jotain kauheampaa.

Omista varusteista vielä; Mukana matkassa oli alumiinen selkälevy (Agir) + OMS:n wingi ja sinkkuadapteri, Apeksin pitkäletkulla varustettu sinkkusetti, kanisterivalo, Ursuitin jet finit, 4 elementin neppari bootsit, SeacSubin rashguard ja kolmet uikkarit. Siihen päälle vielä parit maskit ja poijut. Snorkkelikin oli valashai-snorkkelointia varten messissä – yhtenä päivänä käytössä kuitenkin. Lämpötilat eivät tuottaneet ongelmia – vedessä lämpötilat vaihtelivat 29-30 välillä, joten märkäpuku mulle olisi ollut tukala kapistus. 5 mm:n huppua aloitin käyttämään puolen reissun kohdalla kun huomasin kuinka paljon helpommin paineentasaaminen onnistui, korvat olivat paremmassa kunnossa ja maskiinkin tuli vähemmän vettä sisälle kun muutaman päivän jälkeen kamat alkoivat olla aika suolassa. Eli huppua en käyttänyt lämpöisyyden vuoksi vaan käytännöllisyyden ja paremman tasaamisen vuoksi. Kylmä tuli ainoastaan toisen päivän viimeisellä dyykillä jossa kökittiin 40 minuuttia paikallaan mantarauskuja bongailen.
Kyllä tuo lämmönsieto on henkilökohtainen juttu – jos olet vilulle altis, ota 3 mm:n kokopuku ja huppu, jos taasen olet kuten minä, vuorattu traanilla – ehkäpä rashguard ja shortsit ovat tarpeeksi…? Vähemmän kiloja matkaan, mutta monta sukellusta päivässä tropiikissakin voi olla ikävä kokemus jos on kylmä tai kylmä tulee helposti… Toisaalta Malediiveille saa viedä ainakin Turkish Airlinesilla 30 kiloa ruumassa ja 8 kiloa käsimatkatavaroissa. Dive Travel Finlandin asiakkaat saavat tänä vuonna (2016) viedä tuplaten ilman lisäkustannuksia, joten isommat kamerasetitkin tulee varmasti poimittua mukaan eikä tarvitse olla jättämättä ylimääräisiä varavarusteita – kunhan vaan jaksaa itse roudata omat kamat. Ai niin pieni muistutus omien varusteiden omistajille – vaikka M/Y Blue Voyagerinkin miehistö oli kovin avulias ja sukellusten päätteeksi lupasi pestä varusteet niin minun reguni oli pesty myös sisältä eli regun sisälle oli päässyt vettä 😦 Regu on nyt huoltokunnossa eikä sitä voi käyttää kunnes se on täysin huollettu. Eli älä koskaan anna ulkopuolisten pestä regujasi, hoida niiden peseminen itse!

Lopuksi Malediivien säästä yleisesti; Itse mukamas kokeneena matkailijana olin varautunut paahteeseen aurinkovoiteella, jossa suojakerroin oli 20. Paha virhearvionti – vaikka olen tumma heppu ja enkä pigmenttivikainen albiino, niin SK 20 oli liian pehmeää kamaa ja jo puolen tunnin altistuksen seurauksena nahka oli kivasti (epämiellyttävästi) punainen. Note to myself osa 2: kun lähdet päiväntasaajan tuntumaan, ota mukaan aurinkorasvaa, jonka suojakerroin 30!

Tässäpä tätä, seuraavassa numerossa päästään itse reittiin, kohteisiin, sukeltamaan – hope so….

Matkaraporttia Malediiveilta osa 1

Posted on by
Vastaus

Näin joulun tienoilla pari todella hienoa videopätkää Dive Travel Finlandin Facebook -ryhmässä Malediivien matkoilta. Molemmat olivat yösukelluksia – toisessa oli pohjaan asetettu sukellusvaloja ja Manta-rauskut villisti viilettivät valokeilojen ohitse napaten pikkusälää ja toisessa vesi kirjaimellisesti kuhisi nurse sharkkeja. Olin täysin myyty ja heitinkin ”Kummisetämäisen” kommentin Kuusisto Ismolle, joka DTF:n omistaa, että ”nyt teet mulle Ismo tarjouksen, josta en voi kieltäytyä”. Muutamaa viikkoa myöhemmin Ismo laittoikin mulle viestiä, että tässä tulisi tarjous, josta ei todellakaan voisi kieltäytyä; 10 pv:n Malediivien liveaboard maaliskuussa matkanjohtajan ominaisuudessa. Tämän seurauksena lähdin samantien selvittämään voinko leipätyöstäni palontorjuntavälinefirmasta saada pari viikkoa palkatonta sekä lupa reissuun lasteni äidiltä. Yllättävää kyllä, molemmat tahot näyttivät vihreää valoa ja seuraavaksi vain rahat reissuun oli seuraava haaste. Niin siis, kukaan tällä alalla ei ilmaiseksi ulkomaanmatkoja saa tai palkkaa – lennot maksavat ison mällin sekä myös itse sukellussafarit maksavat, joten kysehän ei ollut että olisin ilmaiseksi päässyt Malediivien safarille tai saanut siitä palkkaa vaan itse maksoin lentoliput sekä osan safarista. Sinänsä iisi-keikka liiderinä – 6 sukeltajaa, kaikki pariskuntia, kaikki todella kokeneita sukeltajia ja mun hommani siis oli pitää homma kasassa ja vastata jos eteen lävähtäisi, jotain ihmeellistä. Ja tietty sukeltaa.

Henkilökohtainen vastoinkäyminen alkoi jo helmikuussa kun ilmeisesti lapseni päiväkodista tarttunut super-flunssa-virus iski minuunkin. Aluksi kuume, sitten yskä, sitten korvatulehdus ja lopuksi lähti ääni ja kun olin toipumaisillaan kaikesta, iski vielä paha nuha, joka tukkeutti limakalvojani siinä määrin, että päätin konsultoida sukellusseurani korvalääkäriä Jaakkoa kirjoittamaan Duact-kuurin kaiken varalta. Mutta edessä olisi flunssainen matka ja kävin kovaa sisäistä kamppailua viimeisinä päivinä ennen reissua olenko sukelluskelpoinen, mitä jos jotain tapahtuu ja pystynkö sukeltamaan kaikki sukellukset…
Matka Turusta alkoi tiistaina 8.3. puolen päivän jälkeen. Express-bussi on edelleenkin kätevin vaihtoehto saavuttaa valtakunnan ykköslentokenttä. Aikataulullisesti valitsin bussikyydin, joka ilman vaihtoja meni Helsinki-Vantaalle.  Edessä kuitenkin olisi 21 tuntia matkaa ennenkuin olisin Malen kentällä.

Olen matkustanut paljon harrastuksen puitteissa niin lähelle kuin pirun kauaskin. Aina silloin tällöin on valitettavasti jäänyt jotain tärkeää kotiin (regut, maski, reben keuhkot, aluspuku yms) ja kun tällä kertaa toimisin matkanjohtajan ominaisuudessa päätin noudattaa absoluuttisen tarkkaa linjaa ja tehdä kun tarkistuslistan varusteille ja pakkaamiselle. Noudattaa listaa piirun tarkasti ja heittää mukaan vielä jotain ekstraa kaiken varalle (varamaski, vararegu, kameraan varamuistikortti ja -akku yms). Se kyllä kannatti koska mitään ei unohtunut kotiin ja kaikki tuli tällä kertaa messiin. Kaikki varusteeni mahtuivat Tatonkan kassiini.

IMG_20160308_152225

Ensimmäistä kertaa edessä oli matkustaminen Turkish Airlinesilla ja lentokentällä olikin hieman säätöä löytää kyseisen yhtiön check-in counter. Eipä siinä kauan mennyt tottuneelta matkailijalta löytää oikea tiski ja edessä oli semisti pitkä jono. Edessä lymyili parisen kymmentä palautettavaa turvapaikanhakijaa ilman passeja ja jonottaminen tiskeille kestikin loppujen lopuksi tunnin verran. Turkishin eduksi pitää sanoa, että kaikki sujui hienosti ja matkatavoitakin saa ottaa 30 kiloa Maléen asti, joten yhdessä kassissa olivat sekä sukekamat, että vaatteet ja muut tilpehöörit.

Turvatarkastus sujui nopeasti ja olin jo varautunut kovaan syyniin sillä käsimatkatavaroissani oli kanisterilamppu. Aikaisemmin olen raijjannut reguja ja isoa kamerasettiä käsimatkatavaroissani, mutta ilmeisesti regujen ottaminen käsiveskaan on kielletty ja omalta kohdalta still-kamera on vaihtunut pieneen GoPro -actionkameraan. En siis joutunut mihinkään syyniin vaan reppu läpivalaistiin ja virkailijan ilmeestä päätellen oli aika siirtyä nopeasti eteenpäin.

Parisen tuntia kentällä kului mukavasti kahvitellen – en ole edelleenkään löytänyt sisäistä kaljanlipittäjää ja hei, olinhan ’töissä’ – ei töissä kaljoitella. 😉
Portilla tapasinkin ensimmäiset ’asiakkaani’ Mirjamin ja Juhan. Heti kättelyssä meillä synkkasi ja tiesin, että tästä tulisi hyvä reissu.
Pääsimme kaikki sisään Istanbulin koneeseen ja henkilökunnan kuulutettua ”boarding completed” päätin ottaa esiin reissukirjaksi ostetun teoksen ”Täältä Pohjoiseen – Sentencedin tarina” kun alkoi tapahtua… Nimittäin yksi koneessa ollut vierasmaalainen henkilö eli ilmeisesti maasta väkisin poistettu lähi-idän kansalainen alkoi silmittömästi riehua. Häntä saattamassa olleet virkavallan edustajat yrittivät aluksi rauhoitella ja kun 10 minuutin raivokkaan piehtaroinnin ja huutamisen jälkeen mitään rauhoittumisen merkkejä ei ilmaantunut, virkavalta nippusiteillä kiinnitti kaverin ja lähti viemään häntä pois koneesta. Epätietoisuus ja rauhattomuus valtasi koneen matkustajakunnan. Seuraavaksi kuulutettiinkin kaikki matkustajia tarkistamaan käsimatkatavaransa ettei mukana ollut mitään sinne kuulumatonta. Pelottavaa. Tämän jälkeen lentoemännät pyysivät jokaista näyttämään oman laukkunsa ja sen sisällön suurpiirteisesti. Todella pelottavaa.
Kone lähti matkaan melkein tunnin myöhässä tämän incidentin vuoksi, mutta pelkoni siirtyi vain takaisin oman fyysisestä kunnostani huolehtimiseen. Tällä lennolla tarjoiltiin hyvä illallinen, mutta jalkatila oli aivan oleton ja 185 cm varteni joutui olemaan melkolailla kippurassa ja ajattelinkin tässä vaiheessa, että mitä hemmettiä on edessä jos Istanbul-Malé koneen jalkatila olisi samanlainen?

Istanbulin kentälle saavuimme siis tunnin myöhässä ja edessä olisi noin 4 tunnin stop-over. Mirjamin ja Juhan kanssa kävimme läpi kentän ostosmahdollisuuksia sekä kävimme nappaamassa virvokkeita. Istanbulin kentän eduksi täytyy sanoa, että kenttä on auki 24/7 sekä myös kaikki ravintolat ja kaikki kaupat ovat kellon ympäri auki. Kenttä on kyllä tietyllä tapaa sekasortoisen oloinen – keskushalli on, josta lähtee kahteen suuntaan ravintolat, joita on kahdessa kerroksessa ja suuntaan toiseen kaupat ja kojut. Kolmanteen suuntaan jakautuen portit. Istanbulin kenttä on todella suuri koska kenttä on solmukohtakenttä Euroopan ja Aasian välillä. Tässä vaiheessa täytyy mainita, että Istanbulin kentällä kaikki on hemmetin kallista: voileipä, kahvi ja vesi 15€. Elektroniikkahintoja tsekkasin sen verran, että esim. Beatsin kuulokkeet olivat vähintään 30 euroa kalliimmat kuin Suomessa tai nettikaupoissa. Alkoholihintoja en tässä vaiheessa syynännyt sillä Malediiveille ei saa viedä alkoholia – maa on islamilainen valtio ja viinapullot olisi takavarikoitu ja maahantulossakin olisi voinut olla jotain säätämistä. Karkkien hintojan tsekkasin koska lapsillehan pitäisi takaisin tullessa viedä pääsiäiseksi esim. Kinder-munia ja 4 kpl pakkaus maksoi ruhtinaallisesti 6 euroa – näitähän saa lähi K-kaupasta alle euron kipale!!!

Kone Istanbulista Maléen lähti 03:05 yöllä (Suomen/Turkin aikaa). Siinä vaiheessa matkanjohtajakin alkoi olla melkolailla väsynyt ja kun yhtälöön nakataan vielä flunssa ja yksi ravintolassa nautittu perinteistä paikallista ohralientä nimeltä Efes, ensimmäinen muistikuva koneessa oli, että simahdin jo ennen kuin kone oli päässyt ilmaan. Lentomatka sujuikin unen rajamailla välillä katsoen entertainment systeemistä uusimpia blockbuster -elokuvia (Star Wars The Force Awakens yms.) Turkishilla on muuten hyvät sapuskat eivätkä mitkään virvoikkeet maksa mitään – tätä eivät olleet virolaiset Volvon työntekijät (n. 100) tajunneet vaan lipittivät taskulämmintä Vana Tallinnaa ja ajoittain kavereilla oli melkoisen kova vauhti päällä. Ilmeisesti nämä volvolaiset olivat palkintomatkalla ja kohteena Sri Lanka Colombo, johon kone Malén jälkeen jatkoi matkaansa. Aikaisemmassa koneessa oli huonosti jalkatilaa, mutta tässäpä sitä oli runsaasti eikä tarvinnut olla ns. ’jalat suussa’ siksi kaiketi pystyin nukkumaan edes muutaman tunnin…

Malén kentälle saavuimme aikataulussa n. 13:30 paikallista aikaa (+3 tuntia Suomeen). Näkymät lentokoneen ikkuinoista ennen laskeutumista olivat satumaisia – atolleja siellä täällä ja turkoosin sinistä vettä – vähän kuin saapuessa Egyptin Hurghadaan, mutta potenssiin kolme. Malen lentokenttä on melko pieni vaikka matkailijoita sen läpi kulkee vuositasolla varmasti miljoonia ellei jopa kymmeniä miljoonia. Kun passitarkastus ja matkatavarat oli noukittu, oli aika ryynätä pois. Se, hetki jolloin poistut ulkoilmaan on aina vaikuttava – kuin kuumalla märällä rätillä olisi lyöty päin näköä ja pikainen hikoilu valtaa melkolailla kahdessa minuutissa – olihan päällä vielä pitkä housut, villasukat sekä huppari ja ulkona lämpötila ihan valehtelematta +34 C varjossa…
Kentällä tapaamispisteeksi oli sovittu Burger King, jossa meitä odotti Jorma, Päivi, Anne ja Janne eli loput asiakkaani. Ainoastaan Jorman tiesin/tunsin ennaltaan ja muut olivat minulle uusia tuttavuuksia. Jälleen kerran hetken keskusteltuani huomasin, että koko porukan kesken meillä synkkasi vallan mainiosti.
Edessä oli puolentoista tunnin odottelu sillä safariveneeltä oli etukäteen ilmoitettu, että noutoaikoja päivässä oli kaksi klo 12 ja klo 16. Kentällä olleet matkalaiset olivat saapuneet jo 3 päivää aiemmin ja majoittuivat lähisaarella. He joutuivat tässä odottelemaan pisimpään koska olivat saaneet kyydin majoitussaarelta huoneiden luovuttamisen jälkeen (klo 12.00) ja olivat jo meitä tuntia aiemmin saapuneet kentälle odottelemaan… No tulipa testattua paikallinen BK ja täytyy todeta, että double whopper ilman pekonia (islamilainen maa – ei possua) on perseestä.
IMG_20160309_160246IMG_20160309_160316
Venematka dhonilla (yhteysalus) safaripaatille, seuraavien 10 päivän ”kämpälle” (Blue O Two:n M/Y Blue Voyager), kesti parisenkymmentä minuuttia. Safarialuksella heti aluksi tehtiin korttien tarkastus, terveystarkaslomakkeiden täyttäminen ja sukelluskokemuksen tarkistaminen. Paperitöiden  jälkeen varusteiden kasaaminen ja omaan hyttiin tutustumista. Korttien tarkastus oli rutiininomainen toimenpide, terveystarkastuslomake oli suora kopio PADI:n vastaavista ja kokemuksen tarkistaminen oli yhtäkuin ”kunka monta sukellusta sulla on lokikirjassa ja koska viimeinen merkintä” eli aika peruskauraa. Tosin terveydentarkastamislomake flunssaiselle koitui kimurantiksi – olin parhaillaan Duact-kuurilla ja omasta mielestä en niin fit for diving ja seuraavaksi aamuksi luvassa tarkastussukellus. Koitin sanoa, että en olisi ihan kondiksessa huomenna, mutta ehkä sitten myöhemmin – aluksen toinen brittiopas oli tyly ja kertoi, että jos en menisi seuraavana päivänä tarkastussukellukselle, voisin unohtaa 10 pv:n sukellukset kokonaan. Tämä rasitti ja stressasi mieltäni ja ajattelin, että huomenna olisin varmaan paljon paremmassa terässä kuin nyt väsyneenä, yksivänä, ääni flunssaisena ja nenä räästä juoksevana.

Jatkan seuraavassa osassa sukelluspäivien osalta kohde kohteelta kertomusta, joten stay tuned there’s much more to come…

Jääsukelluskausi on täällä

Posted on by
Vastaus

On sukeltajia, joiden sukelluskausi alkaa talven päätyttyä jäiden lähtiessä ja päätty jälleen kun vedet jäätyvät. Tämä ns. avokausi kestää meillä Etelä-Suomessa noin huhtikuusta joulukuuhun eli noin 4-5 kuukautta vuodesta jää peittää vedet ja nämä sukeltajat viettävät väliaikaa joko leppoisasti huoltaen varusteitaan, matkaavat etelään tai osalllistuvat seuran tai jonkun sukelluskeskuksen järjestämiin uimahallivuoroihin sukeltamaan. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla vaan jään allakin voi sukeltaa. Tällaisten sukeltajien sukelluskausi kestää melkolailla ympäri vuoden, muutamaa tosi tosi tosi kylmää viikkoa lukuunottamatta.
On muistettava, että ensinnäkin varusteet pitää olla kunnossa ja kestää kylmää vettä. Tärkeänä pidän myös koulutusta. Sukellussuunnitelmakin pitää olla konservatiivinen koska suoraa pääsyä pinnalle ei ole. Kuitenkin kaikkein tärkeintä on korvien väli. Jos oma pää sanoo, että jääsukeltaminen on epämiellyttävää, ahdistusta tuottava ajatus tai kylmä vesi tuottaa ongelmia niin silloin on kaiketi parasta unohtaa tämä leikki.  Kylmän veden ahdistuksen voi vielä kiertää hankkimalla kunnollinen kuivapuku ja erinomainen aluspuku ja/tai lämmitysjärjestelmä. Ja sen ahdistuksen voi voittaa kokeilemalla jäänalla sukeltamista ja jos sen jälkeen homma ei nappa niin ei siinä mitään – kevät ja kesä kuitenkin tulee jossakin vaiheessa ja jäätkin ajanmyötä lähtevät.

PADI-koulutuksessa sekä Sukeltajanliiton koulutuksessa (CMAS) jäänalla sukelletaan vain pintaköydellä (ei parinaru, parinarussa kaksi sukeltajaa on kiinni toisissaan köydessä, jonka keskikohdassa on kelluke). Tämä tarkoittaa sitä, että sukeltaja on köytettynä pintaköyteen, jonka pituus on 30-50 metriä. Avannolla on pintamies ohjaa yhden sukeltajan köyttä ja avustaa sukeltajaa veteen, vedessä ja vedestä pois. Tämä on turvallisin tapa aloittaa sukeltaminen jään alla.  Tällä tavalla minäkin aikoinaan aloitin jääsukeltamisen, mutta koin köyden erittäin rajoittavaksi kapineeksi. Jos samassa avannossa sukeltaa muitakin sukeltajia tulee eteen sotkeutumisvaara ja jos turvallisuuden kannalta sukelletaan vuorottain voi se tarkoittaa pitkääkin odotusaikaa pinnan päällä ja tämä voi tarkoittaa paleltumista pinnalla. Ei kiva!
Toinen vaihtoehto on opetella sukeltamaan luolasääntöjen mukaisesti reelinarutusta käyttäen ilman köysikahletta.  Valmiita reittejä löytyy esimerkiksi tutusta Hilloisten louhoksesta, jossa aiempina talvina avanto on tehty opasnarun alkupäähän lähelle rantaa. Narua seuraamalla pääsee vaikka koko syvemmän puolen ympäri ja takaisin. Jos valmista opastenarua ei ole, se pitää itse laittaa sukeltaessa paikalle ja takaisin päin tullessa kerätä pois (suositus on kerätä pois eikä jättää paikalleen ellei todella tiedä mitä on tekemässä). Sukellettaessa näin, pitää kuitenkin ehdottomasti muistaa kahdennettu järjestelmä eli tuplasäiliöt sekä kahdet alentimet ja annostimet, kuivapuku (kahdennettuna nostovälineenä) sekä lamppu ja varavalo. Tämä siitä syystä, että jos joku varuste esim. toinen alennin&annostin vikaantuu, voidaan sulkea venttiili ja siirtyä vara-annostimelle. Worst case scenario – Sukellusparilta saa myös apua, narun päässä sukeltaessasi, sukellat yksi ja sinun parisi on pinnalla! Jään alle en siis lähtisi missään nimessä edes pintaköydellä sinkkusäiliöllä ilman kainalopulloa tai stagea.
Myös sukellussuunnitelmassa on käytettävä äärimmäistä konservatiivisuutta. Luolasääntönä tunnetaan ns. ”kolmannekset”. Tämä tarkoittaa sitä, että kun säiliön sisältö jaetaan kolmeen osaan yksi osista on ns. matkakaasua, yksi osa ns. paluukaasua takaisin lähtöpisteeseen sekä turvapysähdykseen ja viimeinen jäljelle jäävä osa reserviä kaiken varalle jos jotain itselle tai kaverille saattuu käymään huonosti. Matemaattisesti kalkulaatio voitaisiin tehdä näin; Täysissä säiliöissä on yhteensä 210 baria hengityskaasua. Kun tämä jaetaan kolmeen osaan niin avannolta voidaan edetä käyttäen maksimissaan 70 baria,  tämän jälkeen ehdottomasti pitää palata kun mittari näyttää 140 baria ja kun saavutaan takaisin avannolle ja palataan taas kuivalle on säiliöissä oltava jäljellä vähintään 70 baria hengityskaasua. Tietenkin konservatiisemmin voitaisiin määritellä, että matkakaasuna käytettäisiinkin vain 60 tai jopa 50 baria. Jolloin pinnalla takaisin pinnalla olisi 90 tai 100 baria. Eilen sukeltaessani lähtöpaineeni oli 210 baria. Käännös takaisin avannolle tehtiin 45 barin jälkeen ja pinnalla sukelluksen jälkeen kaasuja oli siis jäljellä 120 baria. Hyvin konservatiivinen suunnitelma ja toteus onnistunut. Sukellus kesti 62 minuuttia joka oli melkoisen pitkä sukellus 4 asteisessa vedessä, ilman lämpötilan ollessa -2 astetta. Eli olosuhteidenkin puolesta oli hyvä sää sukeltaa. Omana henkilökohtaisena rajana minulla on -10 astetta, jonka jälkeen kylmettäminen ennen sukellusta tapahtuu nopeasti ja sukelluksen jälkeen puvun riisuminen kohmeisilla sormilla on epämielyttävää, joskus jopa melkein mahdotonta sekä riisumisessa pitää olla ripeä ennenkuin venttiilit jäätyvät kiinni letkuihin tai säiliöventtiilit ovat niin jäässä, ettei niitä voi sulkea ennenkuin ne sulavat.

Tässä alle viiden minuutin pätkä eilisesti (24.1.2016) sukelluksesta:

Miksi sitten sukeltaa kylmässä ja pimeässä? Tätä käsittelin jo aiemmin blogikirjoituksessani ”Ei mitään nähtävää”. Minulle tärkeintä sukeltamisessa ei ole jonkun kohteen näkeminen tai sen näkemättä jääminen. Vaan koko sukelluspäivä on jo itsessään palkitseva kokonaisuus päästä pois arjen rutiineista tilaan, jossa fokus on juuri siinä kyseisessä hetkessä eikä muita ajatuksia tai huolenaiheita juuri siinä kyseisenä hetenä ei voi olla. On vain se hetki, mitä teen seuraavaksi ja miten sukellusparini voi ja on. Myös painottomuuden tunne yli satakiloiselle jässikälle on aina taianomainen. Kaikki se mitä veden alla on tai näkyy, on toissijaista. Sukellus ei ole suorittamista vaan kokemista!
Onhan se toki hienoa bongata iso kala tai uponnut laiva eli hylky, mutta se ei ole minulle itseisarvo. Myöskään itseni voittaminen tai jonkun asian saavuttaminen (syvyys, sukellusaika tmv) ei minulle henkilökohtaisesti ole se määränpää. Toki uudella kohteella sukeltaminen tai uuden oppiminen tuo aina mukavan lisän, mutta se ei minulle ole tärkeintä.
Ja jos nyt ihan tarkkoja ollaan niin vesistö, jossa sukellat avoaikaan kesällä, on talvella (yleensä) huomattavasti kirkkaampi eli sateiden ja tuulien sekoittama vesimassa on talvella tyyni ja näin ollen parhaassa tapauksessa vesi on niin kirkasta, että vaakasuora näkyvyys voi olla huikeat 25-30 metriä. Jo sen kokeminen on huikeaa. Kun jään päällä on lunta, ei luonnollinen valo eli auringon valo juurikaan pääse pinnan alle ja vedessä on edettävä lamppua käyttäen. On kuin sukeltaisi yöllä eli tässä tapauksessa voisi sanoa, että saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla – yösukellus ja jääsukellus. Kevät-talvesta kun lumikerros on vähentynyt jään päällä, valoa toki tulee jäänalle jo paljon ja silloin näkee huikeita jääasetelmia. Kalojakin on, mutta säästääksen energiaansa kylmässä vedessä, ne pysyttelevät piiloissa tai ovat kuin hidastetusta filmistä. Eli on monta asiaa miksi myös sinunkin pitäisi edes kokeilla jääsukellusta

Jos tämä luettuasi mielesi tekee kokeilla jään alle menemistä, ota rohkeasti yhteyttä. Go Downin kurssivalikoimaan kuuluu jääsukelluskurssi, joka antaa sinulle puitteet ja lähtökohdat ja toivottavasti myös kipinän alkaa sukeltamaan jäänalla.

Once in a lifetime – Best of Maldives

Posted on by
Vastaus

Nyt on tarjolla huippuhyvä reissu maaliskuussa (8.-20.3.2016) tiedossa Malediiveille. 10 päivän liveaboard-safari kaikilla herkuilla. Lähde mukaan metsästämään ”isoa” ja ”lentäviä mattoja” nyt matkamessuhintaan Dive Travel Finlandilta: http://www.divetravel.fi/epages/divetravel.sf/fi_FI/?ObjectPath=%2FShops%2F20130204-11092-187796-1%2FProducts%2Fmalediivit_20160308

Instagram

Posted on by
Vastaus

Sukelluskoulu Go Down löytyy nyt myös Instagramista käyttäjänä ”sukelluskoulugodown”. Pistä seuraten ja tägää #sukelluskoulugodown

Instagram

Suomalaisen journalistiikan taso laitesukelluksesta kirjoitettaessa

Posted on by
Vastaus

Tiistaina 19.5.2015 tapahtui Taivassalon Hilloisten louhoksella laitesukellusonnettomuus ilmeisesti johtuen sairaskohtauksesta sukelluksen aikana. Tarkempaa syytä emme lähde edes arvailemaan, koska tarkka syy on tämän kirjoituksen osalta täysin epärelevanttia. Tärkeintä on, että poikkeustilanteeseen pystyttiin reagoimaan koulutuksen mukaisesti tuomalla sukeltaja oikeaoppisesti pintaan, hälyttämällä apua ja aloittamalla välitön hätäensiapu. Toivottavasti uhri toipuu pikaisesti ja täydellisesti!

Hämmästyttävintä ja ikävää oli kuitenkin Turun Sanomien kirjoitus aiheesta painetussa lehdessä 20.5.2015 (linkki). Artikkeli oli kirjoitettu suurimmaksi osaksi journalistisesti hyvin asiallisesti eli objektiivisena kertomuksena tapahtumien kulusta ja taustoista. Mutta sitten artikkelin lopussa kirjoittajien mielestä onnettomuus kuitenkin muistuttaa helmikuun 2014 tapahtumista Norjan Plurdalenin luola-onnettomuudessa, jossa kaksi suomalaista sukeltajaa menetti henkensä. Tämä oli aivan päätön veto muuten asiallisessa kirjoituksessa. Sukeltajina, sukelluskouluttajina ja ensiapukouluttajina voimme vain päätellä kirjoittajien hakevan lisää näkyvyyttä, dramatiikkaa ja keltaisen lehdistön journalistiikan tasoja, jolla jutulle saadaan lukijoita. Jälleen mustamaalataan koko laitesukeltamista suuren yleisön silmissä. Tätä kirjoittamisen tasoa on valitettavasti jouduttu seuraamaan jo useamman vuoden ajan eri yhteyksissä.

Hilloinen on virkistyssukelluskohde, jossa itsekin koulutamme eri tasoisia sukeltajia. Kohteessa ei ole luolia tai onkaloita ja kohteen maksimisyvyys on virkistyssukelluksen peruskurssitason rajamailla eli noin 19 metriä. Näkyvyys on ympäri vuoden hyvä eli vähintään 5 metriä tai jopa erittäin hyvä eli 10 metriä tai enemmän. On siis aivan absurdia vetää viitteitä Plurdalenin luolaan eli paikkaan, jossa sukelletaan ahtaassa tilassa, jossa on virtaavaa vettä ja pilkkopimeää, käyttäen erikoisvarusteita ja luolasukellukseen vaadittavia erikoistekniikoita. Lisäksi Plurdalenissa sukelletaan lähes kymmenen kertaa syvemmällä kuin Hilloisissa. Yhtä kyseenalainen vertaus olisi, jos lehdessä kirjoitettaisiin peltikolarista Turun keskustassa ja sitten toimittaja kertoisi tämän onnettomuuden muistuttavan vuoden 1994 traagisista tapahtumista Imolan GP-kisaviikonloppuna, jossa henkensä menettivät itävaltalainen ja brasilialainen. Yhtä kaukaa haettua, mutta asiaa tuntemattomalle kirjoittajalle kuitenkin autolla ajettuja onnettomuuksia, jolloin senhän on oltava sama juttu.

Samassa yhteydessä on lisäksi pienempi kainalokirjoitus Hilloisten louhoksesta, jossa Saaristomeren Sukeltajien puheenjohtaja Vahteri kuvailee Hilloista erittäin turvalliseksi ja helpoksi kohteeksi (linkki). Tätäkin taustaa vasten jotenkin pistää ihmetyttämään miksi isompaan artikkeliin vedetään mukaan Norjan Plurdalenin onnettomuus?

Peräänkuulutamme journalisteja kirjoittamaan jatkossakin sukellusonnettomuuksista, mutta ilman nykyisen kaltaista revittelyä ja draaman hakemista sekä lukijoiden kalastelua ja kauhun kylvämistä lajiin joka on monimuotoinen ja järki päässä pidettynä hyvinkin turvallista. Vastuuta voisivat myös kantaa kirjoituksista päättävät toimituspäälliköt.

Haastamme artikkelin kirjoittajia tulemaan kokeilemaan laitesukeltamista tai vaikka seuraamaan vierestä laitesukelluksen peruskurssia.

Ville Karvanen
PADI-sukelluskouluttaja
DAN Europe -ensiapukouluttaja
Sukelluskoulu Go Down

Tuomas Joronen
PADI-sukelluskouluttaja
DAN Europe -ensiapukouluttaja
Sukelluskoulu Regulaattori

 

 

Järjetön määrä turhia varusteita osa 2

Posted on by

Kävinpä tässä sosiaalisessa mediassa pientä keskustelua tai pikemminkin kommentointia. Jälkikäteen tuli hieman huono omatunto kun kohdistin ”someraivoni” erästä sukeltajaa ja erästä liikkeenomistajaa kohtaan, jotka puolustivat italialaisen virkistyssukellusmerkin wing-tyyppistä nosteenhallintavälinettä.

Näin se meni: Liikkeenomistaja X oli someen postannut kuvan ko. italialaisen valmistajan järjestämästä huoltosertifikaatistaan. Hienoa, itsekin olen miettinyt lähteä suorittamaan huoltosertifikaatteja tulevaisuudessa. Sukeltaja A oli tähän kommentoinut ja kiittänyt saman tien, että hyvä kun löytyy huoltoliike hänen juuri ostamalleen liiville. Sehän on hyvä, että huoltoliike löytyy, mutta ”juuri ostamalleen liiville” – se herätti ’raivon’, että miksi ihmiset ostavat liivejä, joihin jo lähtökohtaisesti tarvitsee miettiä huoltoa. Oma kommenttini asiaan oli juurikin minulle tyypilliseen tapaa suora ja mitään kiertämätön. En nimittäin ymmärrä miksi myydään tai ostetaan jo valmiiksi sellaisia varusteita, joissa on ostajankin mietteissä huollon tarvetta. Nyt en siis puhu regulaattoreista, jotka tulee aika ajoin huoltaa virallisella sertifioidulla huoltajalla vaan puhun liivistä, jonka tulisi kestää noin 500-1000 sukellusta ilman suurempia huoltoja. Tämä siis kun liivistä pitää hyvää huolta ja liivi itsessään on laadukas. Kun kyseessä on virkistyssukellukseen tarkoitettu paljon muoviosia sisältävä kapistus, on ilmeistä, että rikkoutuvia muoviosia on paljon; on muovisia D-lenkkejä, muovisolkia, tarranauhaa, integroituja painotaskuja, bungee-naruja säkin ympäri yms. turhaa.

Se, että liivi on wing-tyyppinen, ei tee siitä vielä ylivoimaista kapistusta. Nosteenhallinnan ja sukellusasennon puolesta tietenkin parempi kuin takkiliivi, mutta tämä järjetön määrä muovia ja liikkuvia osia, on se joka pistää miettimään ’miksi?’.  Se, että kyseistä liiviä ko. liikkeenomistaja vielä mainostaa hyvänä matkavarusteena painonsa vuoksi on tietenkin tietyllä tapaa hyvä juttu, mutta tässä päästään taas otsikkooni ”turhia varusteita”.  Tällainen kulutushysterian hekumoiminen on toisaalta ristiriidassa sukelluskoulutusorganisaation ympäristöystävällisen imagon kanssa pahasti. Nimittäin kun pyritään retail-liikkeen liikevaihtoa ajatellen myymään kuluttajille yhdet varusteet lähisukeltamiseen omassa ympäristössä ja toiset erilliset varusteet tropiikin olosuhteisiin. Tietyllä tapaa loogista (kaupankäynnin näkökannasta), mutta tietyllä tapaa turhaa (luonto). Miksi?
No siksi, että mikäli hankittaisiin modulaarisimmat varusteet, niin sukeltaminen itsessään jo sukellusasennon puolestakin pysyisi lähes samana lisäten nautintoa (vähentäen hämmennystä varusteita vaihtaessa), alkukustannuksetkin olisivat hieman edulliset ja pelkistetyssä mallissa on vähemmän kalliita rikkoutuvia osia ja kaiken voi itsekin vaihdattaa (vähemmän tarvetta itse ”huollolle”). Miten sitten? Itse olen ratkaissut ongelman näin:

Käytän itse pelkistettyä ns. hogarthialaista nosteenhallintasettiä (DIR, Doing It Right) niin tuplasäiliöillä kuin sinkkusetillä sukeltaessa tai kouluttaessa. Kun kyseessä on sinkkupullosetti virkistyssukeltamiseen niin tarvitaan vain yksi wingi, sinkkuadapteri sekä selkälevy hihnastoineen. Tai kaksi selkälevyä; kylmiin vesiin teräksinen levy, jonka paino on 3 KG tai enemmän ja sitten matkoille alumiininen kevyt n. 700 g painava levy. Ei siis tarvita kahta erillistä kokosettiä vaan vain kaksi eripainoista selkälevyä! Hinnan puolesta hogarthialainen off-the-rack -osien hinta on huomattavasti edullisempi vaihtoehto, mutta jos haluaa valmiin setin niin hinta asettuu samoille viivoille.Koh Haa Lagoon, parasta Etelä-Thaimaassa

Painovertailussa alumiininen selkälevy painaa hihnastoineen 1,2 KG, adapteri 800 g, säkki 1,5 KG. Italialaisvalmiste 2,9 KG, joten tässä kohdin muovinen valmiste vie voiton 600 grammalla. Pitää kuitenkin muistaa, että esimerkin alumiinilevy on se isoin ja erityisesti matkakäyttöön varten tehdyt levyt voivat olla vieläkin kevyempiä.

Sukeltaminen; kaksi täysin erilaista välinettä – kaksi erilaista sukellusasentoa. Homma hoituu kokeneelta sukeltajalta, mutta yleensä paljon matkaavat sukeltajat ovat juurikin niitä, jotka sukeltavat meikäläisissä vesissä pari kolme kertaa kesäkaudella ja sitten lähtevät kerran pari vuodessa reissuun. Joten suurin osa sukeltamisesta tapahtuu matkoilla. Miksei sitten panostaisi yhteen tai edes saman tyyppiseen varusteeseen, ettei tule suurta gäppiä?

Kestävyys: metallinen selkälevy – ei kulu. Hihnasto, sen vetolujuus on useita tonneja, se ei kulu ja jos nyt kuluukin, niin uuden hihnan metrihinta on 5 euroa ja sitä on yleensä 3 metriä hihnastossa. D-lenkit ja stopparit voivat vääntyä, mutta näiden hinta on muutamia euroja. Itsellä on yksi ja sama hihnasto kestänyt kohta 10 vuotta satoja sukelluksia. Selkälevyissä ei ole edes naarmuja.
Muovi – kyllä kuluu ja haurastuu.  Muovivärkissä on monta dumppivenaa, painotaskut yms.
Kurttuputki + täyttöpää molemmissa on kutakuinkin samaa tekoa.

Mukavuus: Ei hihnasto ole sen enempää tai vähempää epämukavempi kuin pehmustettu kantolaite. Myös hihnastoon on saatavilla pehmusteet.

Helppous: Hihnasto on yksi yhtenäinen 3 metrin pätkä remmiä jonka päässä on yksi solki. Kun hihnasto kerran säädetään oikean mittaiseksi, sitä ei tarvitse säätää tai muutenkaan hiplata. Voisiko olla helpompaa? Toki jos haluaa 4-5 muovisoljella olevat kantolaitteen, tarranauhaa yms niin saahan sitä säätää joka kerta kun sukeltamaan lähtee.
Riisuminen vedessä toki hihnastolla on aavistuksen verran haastavampaa, mutta sitä varten tutustutaan omaan varusteeseen niin, että treenin kautta haaste muuttuu lihasmuistiksi.

Huolto: Selkälevysetti: huuhtelu käytön jälkeen sekä säkin desinfiointi. Huollettavat osat ovat lähinnä dumppivena ja täyttöpää

Sitten vielä jutun kyseinen italialaisvalmisteinen ’wingi’ – miksi sitä en suosittele:

  • paljon muovia. Muovi haurastuu kuluessaan ja varaosia ei välttämättä ole tai ne ovat kalliita mm. painotaskuja katoaa (vierestä nähneenä) etelänmatkoilla ja jatkossa näistä syntyy mahdollisia lisäkustannuksia
  • wingisäkki on kiristyskuminauhoilla (bungee) kiristetty. Tässä kohdin tulee vastaa turvallisuusaspekti; mahdollinen takertuminen sekä kiristävä kuminauha luo poimuja jolloin varsinkin ylöspäin tultaessa säkin sisällön laajentuessa saattaa kaasua jäädä träppiin kun ylimääräistä kaasua poistatetaan sisältä ja turvallista  ei siis voida suorittaa

Samassa someketjussa eräs tuttu kommentoi minulle, että pitäisihän minun myydä monet varusteet, paljon kursseja, paljon matkoja.  Vastasin tuohon, etten olekaan myyjä vaan pääasiallisesti vastuullinen kouluttaja. Tätä pohtiessani, asia ei muuttuisi mitenkään jos omistaisin oman liikkeen ja möisin myös kurssien lisäksi varusteita. En missään nimessä lähtisi myymään mitään millä en itse sukeltaisi enkä haluaisi asiakkaille myydä yhtään enempää turhia varusteita – itse olen kokenut sen ja ostanut läjäpäin ”paskaa”. En näe sitä kovin kauaskantoisena asiakassuhdemallina, että yrittäisin myydä asiakkaille heille huonoja vaihtoehtoja. Tulisivatko he sitten vielä ostamaan, kävisivätkö kursseille tai osallistuisivatko matkoille kun olen pari kolme kertaa myynyt heille sikaa säkissä dollarinkuvat silmissäni? Tuskin.

Nyt kun sinä arvoisa lukija olet päässyt tähän asti – ole ystävällinen ja kommentoi WordPressiin tai Facebook-sivuille omia kokemuksiasi sukellusvarusteistasi!

terveisin,
Vastuullinen itsepäinen ”sometrolli” -kouluttaja

Aida Lights – väreissä on varaa valita

Posted on by

Yhteistyökumppani Aida Light on tuonut markkinoille kanisterivalonsa nyt myös eri väreissä.  Saatavilla nyt ainakin täysini mustana: musta kanisteri, musta valopää sekä musta goodman handle. Goodman handle saatavana myös pinkkinä ja harmaana. Akkukanisteri nyt myös integroituna valopäähän eli ns. retrokannu. Kysy lisää ja sovi vaikka testistä!

Aida Light on raisiolaisen insinööritoimiston pitkälle mietitty tuote eli periaatteella sukeltajan valo, jonka on suunnitellut sukeltaja sukeltajalle. LED-kanisterivalot ovat erittäin kevyitä ja sopivat mainiosti matkavaloksi. Ergonomia (Goodman handle) on mietitty käteensopivaksi. Valokeila on erittäin kapea ja tiukka (tiukempi kuin esim. NLS:n ledivaloissa), joka sopii myös meikäläisiin pimeisiin ja sameisiin olosuhteisiin. Valoteho on yli 1000 lumenia ja kaiken kruunaa piezo-kytkin – saatavana myös perinteisellä valokytkimellä.

IMG_3826

Lisätietoja: http://aidalight.fi/

Täältä Go Down kauppaan!

”Ei mitään nähtävää.”

Posted on by

Niin, otsikon mukaisesti törmään tähän väitteeseen tuon tuostakin keskustellessani sukeltamisesta Suomen leveyspiireillä. Yleensä henkilö, joka tällaisen väitteen heittää ei ole koskaan sukeltanut täällä tai maksimissaan suorittanut kurssin täällä ja sitten sukeltanut suurimman osan ajastaan jossakin etelän vesissä eli henkilö ei ole oikeasti sukeltanut näissä vesissä vaan suorittanut sen kurssin ja keskittynyt kurssin avovesi-osuuksien fun and exploration osilla melko pitkälti omaan suoritukseensa ja nosteenhallintaan. Tässä vaiheessa kolleegani yleensä pudottavat hanskansa ja sanovat ’tämä keskustelu oli tässä.’ Näin se pitäisi ollakin jos ei halua jatkaa turhaa väittelyä juupaseipäs -tyyliin.

Sukeltaminen minulle tarkoittaa elementtiä vesi. Se on määrittelevin osa tätä harrastusta ja työtä. Vedessä yritän päästä sellaiseen zen-tilaan, jossa nautin olla painottomana keskittyen vain itseeni ja sukellupariini tai tiimiini. Se mitä siellä vedessä on nähtävää tai koettavaa tulevat vasta tämän jälkeen. Eli ”nähtävä” – kalat, korallit, hylyt yms tilpehöörit eivät ole itsestäänselvyys tai syy sukeltaa tai olla sukeltamatta. Ympäristö, olosuhteet ja varusteet voivat olla täysin erilaisia, mutta siltikin se on parasta mitä ihminen voi tehdä ns. vaatteet päällä vedessä. Ainakin minun mielestäni. Joten minä en tunne käsitettä ’ei ole mitään nähtävää’.

Tottahan se on, että Itämeressä ei ole värikkäitä kaloja ja lajien kirjo ei ole niin rikas kuin trooppisella vyöhykkeellä, mutta se ei tarkoita sitä etteikö kaloja olisi, mutta pääasiallinen kohdehaku Suomessa sukeltaessa ei ole kalojen bongailu. Sama pätee koralleihin. Meillä on kuitenkin kymmeniä tuhansia hylkyjä ja osa niistä on niin vanhoja, ettei niin vanhoja löydy muualta. Toisen maailmansodan ajoilta vesissä lymyileen paljon hylkyjä. Osin toki sellaisissa syvyyksissä, että erikoiskoulutus, -varustus ja oikeat kaasuseokset pitää olla. Eli ei mikään este vaan pikemmin haaste, henkilökohtainen sellainen.

IMG_4870Jos sukeltaminen todellakin on pelkästään kalojen/korallien bongailemista niin kannattaisiko sitten ostaa akvaario? Ei tarvitsisi matkustaa toiselle puolelle maapalloa eikä edes mennä varusteissa veden allevaan niitä värikkäitä kaloja tai koralleja voisi napittaa kotosalla 24/7?

Toinen väkevä väite joka tulee vastaa on tietenkin kylmyys. Totta, meidän leveyspiireillä vesi ei ole +28 asteista pinnasta pohjaan vaan kesällä syvemmälläkin veden lämpötila on ja voi olla jopa +4 asteista eli todella kylmää. Se miten tällaisessa vedessä voi sukeltaa on varustekysymys; kuivapuku. Seuraava heitto eteläsukeltajalta on, että ”äh se on niin ahdistava ja vaikea hallita”. Ahdistavaa ehkä on liian kireä mansetti kaulalla, mutta vaihtoehtona on puvussa neopreenimansetti tai kuivahupullinen puku, jossa ei ole kaulumansetti lainkaan. Vaikea hallita – varmasti on alussa, mutta eipä meistä kukaan ole oppinut juoksemaan ennenkuin on ensiksi ryöminyt ja sitten kävellyt. Joten siinä se harjoitusta vaatii kuivapuvun käyttäminenkin ja kovinkin kaveri tarvitsee välillä treeniä pitkän tauon jälkeen.

Tästä aasinsiltana – olin ensimmäistä kertaa vedessä kahteen kuukauteen. Tällä kertaa altaassa kuivapuvussa. Oli mielettömän hauskaa huomata kuinka paljon nosteenhallinta oli kärsinyt alussa, mutta kuinka helposti kaikki taas palautui lihasmuistista reilun tunnin jälkeen. Lisäsin vielä treeniin GUE Basic 5 perusharjoitukset ja peruutuspotkuja kaksilla eri räpylöillä. Tuo peruuttaminen oli niin hakusessa, että siitä suivaantuneena päätin, että menen kahden viikon päästä uudelleen altaalle treenaten kaksi tuntia peruuttamista. Koska se vaan on niin ’vaikeaa hallita’!

Talvea kohti valmistellen

Posted on by

Viime talvikaudenhan vietin Thaimaassa työskennellen freelancer-kouluttajana Raya Diversilla kolmessa kohteessa Khao Lakissa, Ao Nangissa ja pisimmän ajan Koh Lantalla. Asiakkaana oli 99% suomalaisia turisteja ja vain muutama muun kansallisuuden edustaja. Vaikka elämmekin selvästikin lama-aikaa, matkustavat suomalaiset edelleen paljon Aasiassa ja haluavat lomaltaan enemmän kuin pelkästään istua hiekassa, vetää cocktail-överit ja shoppailla. Varmaan näitä ”laspalmas”-turisteja vielä löytyy, mutta jos lähdetään yli tonnin lomareissulle niin kännit, rusketuksen ja piraattivaatteet voi hankkia halvemmakin. Eli se mitä tässä yritän sanoa; Ihmiset sukeltavat, käyvät kurssin ja sukeltavat tai ihan vaan snorklaavat lomallaan edelleenkin.

Miten tämä sitten liittyy Go Downiin? Noh, en ole lähdössä freelanceriksi tulevana talvikautena mihinkään, mutta ajattelin huomauttaa, että kun laitesukelluskurssille mennään ”etelässä”, on se 3 päivän pikakurssi. Kouluttajat ja varsinkin suomalaiset kouluttajat ovat luojan kiitos suurimmaksi osaksi tunnollista porukkaa, jotka pitävät edes jonkinmoisesta laatustandardista kiinni, että kurssin suorittaneet osaavat kurssin jälkeen itsenäisesti sukeltaa. Mutta, niin tässä se ’mutta’… PADI -koulutusorganisaation puitteissa voidaan laitesukelluksen peruskurssi hoitaa osissa. Osat koostuvat itseopiskelusta, oppimisen tarkastamisesta tai luennoista, allasosuuksista joissa opetellaan kaikki perustaidot ja lopuksi homma huipentuu avovedessä neljään sukellukseen.  Suosittelen talvilomallaan reissuunlähteville ja laitesukelluksesta haaveileville ns. siirtopaperi-kurssia (referral), jossa kaikki muu hoidetaan jo kotimaassa (jopa kirjallinen loppukoe) ja loput avovesisukellukset lomakohteessa ja lomakohteen kouluttaja kortittaa eli antaa siis lopullisen sineetin/luvan sukeltaa. Tällöin jää enemmän aikaa hioa tietoja ja perustaitoja altaalla ennenkuin hyppää veneestä mereen Thaimaassa. Ja kun perusteet ovat kohdallaan, tuntuu sukeltaminenkin mukavemmalta ja turvallisemmalta ja hommasta nauttii suunnattomasti enemmän kuin silloin kun homma on vedetty startista finaaliin helvetinmoista munaravia kolmessa päivässä.

Eritoten suosittelen siirtopaperikurssia perheille, joissa on lapsia. Monesti minulta kysytään mikä on ikäraja laitesukellukselle? Koulutusstandardien mukaan 10 vuotta. Talvella koulutin monta alaikäistä lasta ja nuorta ja myös harrastusseurani kautta nuortenkursseja on tullut vedettyä. 10 vuotias on vielä sen verran pieni, että tiedollisen puoleen on syytä paneutua kunnolla ja antaa lapselle aikaa omaksua ne asiat, jotka monille aikuisillekin tuottaa vähän ajateltavaa. Motorisestihan nuoret ja lapset pesivät aikuiset kursseilla taidoissa mennen tullen ja se lasten rohkeus tehdä asioita, oli ihailtavaa. Välillä kouluttaja kyllä joutuu tilanteeseen kun keskittymiskyky lapsella siirtyy jonnekin muualle (vedenalla) ja kun aikuiselle voisi samaisessa tilanteessa sanoa/näytettävä asian suoraan, on lasten kanssa kyettävä saamaan kiinnostus luonnollisemmin ja pehmeämmin takaisin itse asiaan. Tämä vie luonnollisesti aikaa ja lomakurssilla harvoin on aikaa tehdä kurssia joka venyy sitä sovittua 3 tai 4 päivää pidemmäksi.  Joten jos olette lähdössä reissuun perheen kesken ja jo nyt on mietitty, että junioritkin saavat suorittaa laitesukelluskortin niin kannattaa ilman muuta tehdä homma siirtopapereilla alta pois ja aloittaa täällä lukemaan, oppimaan ja harjoittelemaan.

Kurssin suoritettuaan alle 15 vuotiaille (PADI Junior OWD) syvyysrajat ovat matalemmat kuin muutoin peruskurssin käyneille. Lapset eivät saa myöskään itsenäisesti sukeltaa vaan aina joko aikuisen tai ammattilaisen seurassa. Sitten 15 vuotta täytettyään junnu-kortti voidaan päivittää suoraan aikuisten kortiksi ilman vaatimuksia.

Kurssilaisia Thaimaan ajaltani, kaksi suomalaista opasta ja 10-vuotias superlahjakkuus.

Kurssilaisia Thaimaan ajaltani, kaksi suomalaista opasta ja 10-vuotias superlahjakkuus.

Siirtopaperikurssin voi suorittaa myös nykyään etäkurssina. Ennen puhuttiin kirjekursseista ja olihan se Uuno Turhapurokin onnistunut kouluttamaan itsensä vaikka miksi kirjekurssien kautta. Nykyään homma tehdään verkossa ns. eLearning-kurssina. Homma menee siten, että kurssilainen itse varaa suoraan koulutusjärjestön sivuilta itselleen eLearning-kurssin ja suorittaa se milloin haluaa ja ehtii verkossa. Verkosta löytyy oppimateriaali ja se on sieltä luettavissa myös kurssin jälkeekin. Kun sitten kurssimateriaali on luettu ja tehtävät suoritettu, antaa oppilas kouluttajalle todistuksen siitä, että on suorittanut etäkurssin. Jotta kouluttaja voi todentaa juurikin ko. henkilön suorittaneen kurssin verkossa eikä naapurin kaverin tai lasten tapauksissa vanhemmat, tarkistetaan tietämys pikakoekysymyksillä ja loppukokeessa. Kun tiedollinen puoli on hanskassa, siirrytään tekemään allasharjoitteita ja tämän jälkeen sitten mereen tai avoveteen.  Näin tekniikka ja tavat muuttuvat. eLearningin miinuksena on se, ettei peruskurssia ole käännetty suomeksi vaan sen joutuu tekemään englanniksi.
PADI on ensimmäisenä koulutusorganisaationa luonut myös ensimmäisen tabletti-applikaation peruskurssista PADI Open Water Touch.

Se on saatavilla iOS- ja Android-alustoille. Applikaation voi ladata ilmaiseksi näille alustoille ja kouluttajalta tai keskuksesta ostetaan sisältölataukseen oikeuttava koodi, jolla ohjelma sitten lopullisesti haetaan tabletille. Ylläolevasta Youtube-pätkästä näkee kuinka mediasisältö rikastaa kurssimateriaalin ja tekee oppimisesta helpompaa kun näkee videopätkästä mistä puhutaan ja miten joku taito tehdään.  Miinuksena tässäkin on kieli – se on saatavilla englanniksi, muttei suomeksi.

Mitäs sitten jos haluan vain snorklata?
Mitään suositustahan tai vaatimusta ei ole, että snorklaajan pitäisi käydä kurssi. Kuitenkin PADI Skin Diver on sellainen kurssi, jossa opitaan potkutekniikkaa, hengitystekniikkaa ja turvallisuutta snorklattaessa. Thaimaassa Raya Diversilla on snorkkelioppaat reissuilla, jotka auttavat ja opastavat snorklaajia vaikka kädestä pitäen. Viime talvena erityisesti mieleeni jäi Launo-niminen kaveri. Hän oli tekemässä työharjotteluaan Koh Lantalla Raya Diversilla ja oli suuri ilo ja kunnia työskennellä hänen kanssaan – ammattitaitoinen, asiakaspalvelulähtöinen ja sanavalmis urheilijanuorukainen, jolla ei koskaan jäänyt sanat suuhun. Nyt Launo on lähdössä talveksi taas Lantalle ja tällä kertaa hän suorittaa divemaster- eli sukellusoppaan kurssin ja aikoo toimia myös laitesukellusoppaana veden alla. Toivon Launolle mukavia ja lämpimiä sukelluksia Thaimaassa! Keep up bro, u r the man!